Sosekuningatar

Ystäväni sai eilen pojan. Olen liikuttuneen onnellinen hänen puolestaan. Sain tänään tietää ja koko aamupäivä, muskari mukaanlukien, meni siinä että mietin sekä häntä että omia vauva-aikoja. Ei sillä että tyttäreni olisi jo aikuinen mutta onhan nuo alkuaikojen hormooninhuurteiset ajat jo kaukana menneessä. Jopa niin kaukana että en muista enää paljoa!

Joka tapauksessa; kun joskus luet tätä, onnea rakas ystävä!

Täällä nyt ei ole vastasyntynyttä aikoihin nähty. Sen sijaan raivokkaasti liikkeelle lähtevä, veitsenterävien kynsien ja uusien äänivivahteiden omaava sosekuningatar ja pian seitsemän kuukautta täyttävä tyttö täältä löytyykin. Äidin oma aika on lymyillyt jossain tiellä tietämättömillä, samoin typysen päiväunet ja silmät on huolellisesti suljettu koirankarvojen ja likaisten vaatteiden osalta. Viikonloppu onkin siivoamisen ja pihatöiden aikaa. Kirjoitan tätä tekstiä kahvikupin, kivennäisveden ja perunalastujen voimin. Hyi yök, tiedän. Tämä nyt ei ihan tapa satu olemaan mutta grillisipsejä sen sijaan sattui olemaan kaapissa joten annettakoon anteeksi. Kun kuulen ensimmäisen jokelluksen, tietää se taas ulos lähtöä tämän komean kavalkaadini kanssa; vauva, vaunut ja koira. Lykin vaunuja vastamäkeen kahta kauheammin niin sulaa tämäkin puolenpäivän paheeni.

Sunnuntaina näen toisen hyvän ystäväni, hänkin raskaana ja varmasti hehkeänä kuin vastapoimittu kukkakimppu. Saas nähdä ampaiseeko vauvakuumekäyrä taivaisiin kun katselen sitä somaa vauvamahaa.

Komean alkujohdannon jälkeen onkin vuorossa ihmettelyä ja pohdiskelua tytön ruokailutavoista. Siirryimmehän tuossa reilu puolivuotiaana puuroon. Nyt syömme aamu- ja iltapuuron. Vaihtelevalla menestyksellä. Olen ollut kiitollinen tähän mennessä miten hyvin tyttö on ottanut jokaisen ruuan vastaan. Mitään ei ole sylkäisty ulos, mitään allergioita ei ole ilmaantunut, ei vatsavaivoja, puhumattakaan mistään totaalikieltäytymisestä. Olen kuullut monelta ja nähnyt minkälaista taistelua se voi välillä olla, joten tiedän että vähällä on selvitty. Mitä mahtaa tulla sitten jossain vaiheessa vastaan, sitä ei tiedä, enkä halua sitä vielä ajatellakkaan ;)

Puuro on nyt ensimmäinen ruoka jota ei nyt olekaan nielty ihan sillä antaumuksella kuin muita ruokia. Aloitimme ensin iltapuurolla (vaikka neuvolasta sanoivat että missään nimessä ei saisi iltapuurolla aloittaa jos sattuu tulemaan vatsavaivoja). Me luotimme teräsvatsaiseen tyttäremme ja jälleen kerran, hän ei pettänyt odotuksiamme.

En tosin ihmettele ettei puuro ampaissut makumieltymysten ykköseksi. Veteen keitetty "ensipuuro" tai miten niitä kutsutaan oli epämiellyttävän näköistä, väristä ja koostumukseltaan kuin liisteriä. Ilman luumuhilloa ei homma olisi toiminut alkuunkaan. Syötimme sitä parisen viikkoa ja siirryin eilen ihan tavalliseen, vanhaan kunnon Elovena puuroon. Varmistin tämän neuvolasta ja kuulemma voi syöttää ilman että hiutaleita sen kummemmin hienontaa. Ja mielestäni paremmin maistuikin. Kyllähän sitä itsekin syö mielellään, ehkä alammekin aamuisin pitää yhteisiä äiti-tytär kaurapuurohetkiä.

Syömme nyt neljä kertaa päivässä kiinteitä ja maitoa tyttö syö 4-6 kertaa päivässä. Yöllä syö kerran tai ei yhtään. Minusta tuntuu että syömme koko ajan. Koko ajan saat olla lämmittämässä soseita, kiinnittämässä ruokalappua kaulaan, irrottamassa sitä, pesemässä sitä, syöttämässä, juottamassa tai jos et mitään näistä, niin varmasti vilkuilet kelloon että milloinkohan se seuraava ruoka on. Jos imetys oli sitovaa puuhaa niin ei se ole mitään verrattuna tähän. Ainakin silloin ruoka oli helppo antaa, nyt kun ruuan valmistaminen, syöttäminen ja korjaaminen on miljoonien pienten nyanssien värittämä tapahtuma. Tämän lisäksi sitten vielä leikitään, nukutaan, ulkoillaan ja muuten vain ihmetellään lamppua, mattoa, kirjahyllyä, koiraa ja kahvikuppia. Aika menee nopsaa ja en ihmettele että olen sutjakoitunut pienessä ajassa kun en ehdi omaa ruokaa edes miettimään, saatikka että saisi rauhaisan hetken sitä syödä. Fiksua siis korvata ruoka perunalastuilla ;)

Ja tähän pitäisi vielä se 5 lämmin ruoka lisätä lähiaikoina. Siis miten?!

Myönsinkin miehelle eräs päivä että tämä syöttäminen on ehkä se ainut asia tässä vauva-arjessa, josta en voi sanoa että rakastaisin sitä ihan 100 %. Mies saakin usein hoitaa kunnian kun/jos on kotona :) Tosin nyt kun katselen noita kuvia niin alkaa vähemmästäkin naurattaa ja jopa huomaan odottavani seuraavaa ruokailua. Mitä ihmettä! Onhan se jotenkin ihana katsella sen pienen ihmisen suurta tutkimusmatkaa uusien makumieltymysten maailmaan. Ja ne ilmeet, nehän ne tekevät siitä ruokailusta kertakaikkiaan kiehtovaa :)

Luumu on kivaa, luumu on hyvää, luumu auttaa vatsaa toimimaan ja luumu sotkee. Ei vain pöydän, koiran turkin, äidin vaatteet mutta myös tyttäreni otsan. Älkääkä kysykö miten sitä koiran turkkiin on joutunut, varsinkin kun koira on tietoinen siitä että kerjätä ei saa ja sen paikka on oviaukossa. Olen vain päätynyt siihen että tämä ihmetahna leviää kuin juoru eikä sille voi yhtikäs mitään :)

Huh, johan tuli tekstiä. Tervetuloa muuten uudet lukijat! Hienoa huomata että jotkut ehkä jaksavat jopa lukea nämä pitkät sepustukseni läpi :)