Tahdon

Tarkkasilmäiset, blogiani lukevat kaverini, bongasivat pienen virheen viime postauksestani. Puhuin siinä vihkisormuksesta, kun tarkoitus oli puhua kihlasormuksesta.

Jep, olemme siis susipari :) Tämä on ollut meille molemmille jotenkin luonteva järjestely tähän asti koska kumpikaan meistä a) ei koe kiinnostusta järjestää häitä ja maksaa itseämme niistä kipeäksi b) ei koe kiinnostusta järjestää häitä ja maksaa itseämme niistä kipeäksi c) ei koe kiinnostusta järjestää häitä ja maksaa itseämme niistä kipeäksi. Pointti tuli varmaan selväksi :D

Vakavasti ottaen, rakastan häitä ja tykkään osallistua niihin vieraana. Siskoni häät olivat yksi upeimmista tilaisuuksista mihin olen koskaan osallistunut, jos ei upein. Kaikki meni nappiin toimituksista pukuihin, paikoista bändiin ja kaason puheeni morsiamelle sai salillisen ihmisiä nousemaan ylös ja taputtamaan. Kiistatta yksi elämäni tähtihetkistä :) Olen myös aina ensimmäisenä rivissä kärkkymässä morsiuskimppua kuten kaikkien säälittävien, naimattomien naisten kuuluukin! En tiedä mitä korkokenkätekniikkaa olen tiedostamatta käyttänyt mutta kaksissa viime häissä olen sen napannut. Ei välttämättä kovin reilua muita kohtaan, jotka oikeasti niistä häistä haaveilevat ;)

Minusta myös kaikki ne häihin liittyvät pikku yksityiskohdat ovat ihania; puvut, käsilaukut, kukat, ruusukkeet, hempeät värit ja kauniit morsiamet (mikä nyt ei välttämättä olekaan enää kaikista pienin yksityiskohta). Tykkään myös katsella hääkuvia ja olla mukana tunnelmassa.

Tämän puheen perusteella luulisi että haluaisin häät mutta siinä kohtaa kun minulta kysytään tämä iänikuinen "Noh, millon tanssitaan teidän häitä?" - kysymys, innostus laantuu ja yritän aina hienovaraisesti selittää että ei ole meidän juttu vaikka aikomus on naimisiin mennä. Ainut mistä innostun välillä, on se että tyttäremme olisi kukkaistyttömme, pieni ruusunlehtiä täynnä oleva kori käsivarrellaan. Se ajatus on suloinen :) Olen joskus yrittänyt inspiroitua häistä, meidän häistä, mutta minulta puuttuu se innostus, se tärinä johon monet naiset ajautuvat kun mainitsetkin sanan "häät". Olen siis hyväksynyt sen tosiasian että minusta ei tule punastelevaa morsianta.

Naimisiin tosin haluan ja samoin mieheni. Kihlaus oli meille molemmille iso juttu koska se tarkoitti  samaa kuin naimisiinmeno. (Joskus tuntuukin että kihloihin mennään aika helposti nykyään ja unohdetaan se että se on oikeasti lupaus naimisiinmenosta). Taannoin mies tuossa totesikin että hän haluaa naimisiin, pian. Hän haluaisi kovasti puhua minusta vaimona, ei pelkkänä tyttöystävänä. Ihania nuo miesten suorat tunteenpurkaukset :) Me naiset kun märistään ensin hetki, sitten pyyhitään silmäkulmia ja lopuksi jaaritellaan vähän asiaa ja asian vierestä.

Olemmekin puhuneet ensi kesästä. Tämä on hyvinkin vain jutustelutasolla emmekkä ole pistäneet tikkuakaan ristiin asian suhteen. Maistraattiinhan tiemme vie mutta olen ehkä hiukan alkanut haaveilemaan näistä juhlista, jotka sitten järjestäisimme maistraatissa vihkimisen jälkeen. Haaveilen myöhäiskesän juhlista, mahdollisesti miehen perheen luona, Somerolla, heidän upeassa puutarhassaan. Huviteltta, hämärtyvä ilta, lyhtyjä, kuohuvaa, perhe, läheiset sukulaiset, hyvät ystävät, tyttäremme, kaunis puku, minä vaimona, me pienenä ja onnellisena perheenä, (minä mahdollisesti pahoinvoivana.. ? ) :)

Saako jo inspiroitua? :)

Kuva täältä

Kuvat täältä

Kuva täältä

Kuvat täältä

Kuva täältä

Kuva täältä

Kuva täältä

Kuva täältä

Paras ja huonoin

Mikä oli parasta raskaana ollessani? (Enkä puhu nyt luomisen kauneudesta, tilaisuudesta päästä kantamaan omaa lasta, synnyttämään elämää, jaadijaadijaa vaan pinnallisista, naisten, jutuista :D )

Ihoni.

Olen melko tyypillinen vaaleahiuksinen suomalaisnainen. Iholleni ilmestyy aina silloin tällöin muutama hornoninäppy siihen aikaan kuusta kun muutenkin kiipeilet pitkin seiniä (oikeasti, en ymmärrä kuka huumorintajuton tyyppi keksi että naisten täytyy kärsiä kaikilla mahdollisilla keinoilla kerran kuussa). Tai sitten hetken hairahdus läheisen pizzaravintolan tiskille näkyy muutaman päivän päästä leukapielessä. Olen ihminen jonka aika orjallisesti on syötävä terveellisesti jotta saan nauttia kauniista ihosta. Mikä on ihan syvältä (tai sitten hyvä juttu, riippuu miten asian näkee).

Kun tulin raskaaksi, laitoin merkille että ihoni alkoi pikkuhiljaa parantua kunnes kaikki oli poissa. Tarkoitan kaikki. En löytänyt yhtäkään mustapäätä, yksikään näppy ei hypännyt koristamaan virheetöntä ihoa 7 kuukauteen (pari kuukautta tähän kesti päästä). Kosmetologini katsoi minua suu ammollaan kun maha pystyssä istuskelin tuolilla ja yritin vakuutella etten ole oikeasti käyttänyt mitään muuta kuin vettä ja mietoja pesunesteitä. Hänelle tämä oli jokin ihmeeseen verrattava asia. En olisi tarvinnut meikkivoidetta koko raskauden aikana mikä oli iso juttu 29-vuotiaalle naiselle.

Mitkä muut asiat olivat paremmin raskaana?

- Rinnat. Uskaliaasti väitän että ne olivat kiinteämmät kuin nyt kun olen imettänyt tyttöä 7 kuukautta, niistä 4,5 täysimetyksellä.
- Säärikarvat. Kasvu hidastui huomattavasti.
- Hiukset. Hiukseni olivat paksut, kiiltävät ja näytin usein siltä kuin olisin juuri astellut ulos kampaajalta.
- Ei kuukautisia. Puoleentoista vuoteen. Halleluja! Nyt tosin kroppani on herännyt eloon (mutta ehkä tämä on vain hyvä jos sitä toista lasta halajaa) 
- Hehku. Se hehku josta puhutaan, jota ihastellaan, mutta jota et sanoin voi kuvailla.

Olen tosin onnekas koska hiukseni eivät ole vielä muuttuneet lainkaan raskausajoilta. Toisin sanoen ei ole tullut karvanlähtöä. En tiedä onko tämä vielä edessä mutta ainakin tähän asti olen saanut säilyttää paksun ja kiiltävän tukkani mistä olen nöyrän kiitollinen.

Mitkä asiat sitten jätin suosiolla raskausajalle?

- Aineenvaihdunta. Ei ollut kiva tuntea oloaan muumipeikoksi päivästä toiseen ja syödä luumuja joka välipalalla.
- Närästys
- Turvotus. Viimeinen niitti oli kun jouduin ottamaan pois vihkisormukseni.
- Loppuraskauden mahan. Kun et voinut sitoa kengännauhojani.
- Unet. Jotka olivat kertakaikkiaan hulluja yhdessä vaiheessa.
- Rannekanavaoireyhtymän. Äärimmäisen ärsyttävä oire jonka kehittelin loppuraskaudessa.
- Huonon muistin. En voi kehuskella sillä nytkään mutta nyt työnantajani on tyttäreni joka ei voi antaa potkuja sen takia että munailen projekteja. Vai voiko?

Miksi mietin tällaisia juttuja? En vauvakuumeen takia vaan koska uskon että tämä reilut 7 kuukautta joka on kulunut synnytyksestä, on ollut minulle tietynlainen rajapyykki. Olen elänyt eräänlaisessa vauvapöhnässä aika kauan mutta nyt koen että vaikka äitiys on tärkein ja vaativin roolini, on minusta yhtäkkiä muuhunkin. Tuntuu että voisin yhtäkkiä olla töissä, opiskella tai vaikka tehdä ristisanatehtäviä! :) Myös vartaloni on pikkuhiljaa palautumassa ennalleen. Mietin raskautta yhä harvemmin joten oli kiva palautella mieleen näitä hyviä ja huonoja puolia. Ja hyvästellä silkki-ihoni ;)

Vauvalandian syövereistä

Viime päivät ovat menneet niin tämän vauvalandian syövereissä etten muista pesinkö hampaat viime iltana vai en. Fiilis on ollut kuin sellaisella pienellä, kipittävällä orjalla jota palmunlehvien katveessa makoileva tyttäreni käskyttää. Yöunet ovat olleet katkonaisia ja päivät menneet pienillä torkahduksilla. Juuri kun alkuviikolla ehdin sanoa ääneen ja iloita siitä että tyttö on löytänyt päiväunet, joudun syömään sanani. En kuitenkaan halua lähteä siihen että alan ruotimaan tyttäreni nukkumista tai nukkumattomuutta tämän enempää koska jos asiasta pukahdan, niin tästä tulisi pitkä teksti. Huokaisen vain helpotuksesta että nyt on perjantai ja viikonloppu.

Nyt kun kahden päivän aikana olemme suhanneet siellä sun täällä, olen laittanut merkille kuinka paljon rakastan ajaa nykyään autoa. Silloin en voi tehdä yhtikäs mitään muuta; vaihtaa vaippaa, syöttää, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, viihdyttää tai suoriutua milloin mistäkin askareesta. Voin vain ja ainoastaan ajaa autoa. Vieläkin autuaampaa tästä tekee se jos saan ajaa autoa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Silloin kuuntelen musiikkia ja laulan. Laulan niin että liikennevaloissa kerään väistämättä huvittuneita katseita. Katson sen tosin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin kerätä niitä katseita nenänkaivuulla (tullut nimittäin todistettua kaksi kertaa saman päivän aikana).

Minusta on tullut myös herkkä havainnoimaan ympäristöä nyt kun olen äiti. Huomaan ylinopeutta ajavat ihmiset, kuuman kahvikupin, tupakkaa polttavan vierustoverin, kauppakeskusten lastenhoitohuoneet ja putoamaisillaan olevan villasukan keskellä pahinta ruuhkaa. Olen kadehdittavan tehokas vaatekaupassa - yksi nopea vilkaisu ja olen jo hylännyt vaatteet joiden kangaspoimuihin tiedän luumusormien iskostuvan kuin täi tervaan.

Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja niille pikku detaljeille jotka olen joutunut opettelemaan ulkoa äidiksi tultuani. Niille jotka mahdollistavat sen että voimme ylipäätään lähteä liikkeelle kotoa. Supot, harsot, ylimääräinen lusikka, vaipat, vaatteet, särkylääkkeet, lelu, tutti, juomapullo, neuvolakortti, villasukat, pipo, talkki, puhdistuspyyhkeet, muistiinpanovälineet, puhelin, lompakko, nokkamuki ynm. mahdollistavat sen että olemme tyttäreni kanssa valmistautuneet vaikka ydinsotaan. Siisti ja kompakti hoitolaukkuni kulkee viattomasti ja vaivattomasti vaunuissa mukana. Se merkitsee minulle selviytymispakkausta jonka jokaisen pienen yksityiskohdan olen omin pikku kätösin valinnut, joko tietopohjalta tai kantapään kautta opittuna :) Ihmettelenkin aina että miten se pieni ihminen voi tarvita noin paljon kamaa?

Onhan tuossa toki minullekkin pientä tarpeellista ja olenhan hylännyt käsilaukkuni jo komeron pohjalle kun hoitolaukussa kulkee kaikki tarpeellinen. Tein yksi päivä inventaariota mutta tajusin että tarvitsen tosiaan sen kaiken mitä sieltä löytyi. Olemme kokeneet kainalokakat > vaihtovaatteet mukana, olen saanut jumalattoman päänsärkykohtauksen kaupassa > burana, tyttäreni on huutanut keuhkonsa pihalle kaupassa > tutti, helle > vesi ja nokkamuki, hätätapaus > neuvolakortti, villasukat > talvi. Muistiinpanovälineet > yksi bloggaamiseen hurahtanut äiti ;) Vain muutama mainitakseni.

Tässä tuli nyt ruodittua hoitolaukun syvin olemus! Ruotsin risteilylle lähtiessämme taiteilin vielä tyttäreni nimen heijastinkirjaimilla laukun läppään kiinni. Kyllä, niin paljon kuin minua puistattaakin nämä vauvan nimen sisältävät rekisterikilvet vaunuissa, olen aivan yhtä paha. Selittelen tämän vain sillä että kirjaimet toimivat samalla heijastimina. Käytännöllistä :)

Vaikka olet väsynyt, kiukkuinen ja kipeästi oman ajan tarpeessa, on tuo pieni ihminen kuitenkin se joka minut ensimmäisenä saa nauramaan. Kuvissa taistelee siis tyttäreni ja hylje. Hylje hävisi. Vaikka kuvamateriaalia ei ole kuin taistelun ensimmäisistä vaiheista, puraisi tyttö hyljettä ensin häpeämättä nenään, sitten hylje otettiin tiukaan kainalo-otteeseen ja lopuksi kierähdettiin vielä päälle.  Pieni taistelijani ;)

Helmenkalastaja

Joskus tuntuu että tämä äitiysloma menee ohi niin vauhdilla että ehdit vaan vilkaista päiviä kun ne ovat jo ohittaneet sinut. On näitä päiviä kun mikään ei onnistu; maito on vanhaa, kahvi loppu, lapsi kiukuttelee, peili irvistelee, sataa koko ajan, kämppä on kuin pommin jäljiltä ja vyötärö on kadoksissa.

Onneksi sieltä täältä löytyy niitä helmiä. Ihania päiviä milloin kaikki menee juurikin nappiin. Kerrataanpa kerrankin sellainen eikä aina muistella niitä lattialle kaatuneita soseita ja silmäpusseja ;)

Aamulla heräsin pirteänä ja levänneenä. Hyppelin aamiaisen tekoon vauva kainalossa ja fiilis kuin Berocca mainoksessa.

Olo oli sutjakka kuin pajunvitsalla ja energiaa tuntui olevan vaikka pieniin kärrynpyöriin keittiön lattialla.

Tyttö söi aamupuron mukisematta.

Tiskit tuntuivat vain liitelevän astianpesukoneeseen.

Kahvi maistui taivaalliselta. Sain avata uuden maitopurkin (kyllä, elämän pieniä iloja) ja lukea uutiset tytön leikkiessä tyytyväisenä vieressä.

Iho hehkui ja nutturasta vapautetut hiukset laskeutuivat suoristusrautamaisine, loivine kiharoineen olkapäille ilman että niille täytyi tehdä yhtikäs mitään.

Vaatteet valittiin mielalan mukaan ja olo oli naisellinen ja voittamaton. Ikäänkuin olisin tavallisen kotipäivän sijaan viettänyt päivän Bond - tyttönä.

Leikimme yhdessä ennen päiväunia joille vaivuttiin suloisen hymyn kera.

Päiväunien aikana (nekin siis nukuttiin 15 minuutin torkahduksen sijaan) koti vain tuntui järjestävän itse itsensä ja aikaa jäi myös pienelle, sievälle sisustuspuuskalle sekä lukemiselle.

Päiväunilta herättiin kujerrellen. Suoritimme hetken mielijohteesta teeskentelemättömän Kodak hetken jossa nostin tyttäreni ilmaan käsivarsieni varaan ja näytimme eittämättä samalta kuin kaupassa myytävien valokuvakehysten kuvissa.

Leikkiminen ja syöminen sujuivat niin ikään rauhallisesti ja seesteisesti kuin jonkin rauhoittavan, tunnelmallisen musiikin säestämänä.

Ennen päivälenkkiä satoi kaatamalla. Kun lähdimme ulos, sade lakkasi, pilvet repeilivät ja pienenpieni, lämmittävä auringonsäde saatteli meidät matkaan ja lämmitteli meitä koko lenkin ajan.

Koirakin näytti hymyilevän ja jätti hevosenkakat rauhaan.

Lenkiltä tullessamme saatoin tehdä rauhallisessa ilmapiirissä ruokaa ja syödä sen lämpimänä, viivytellen.

Vanhat housut menivät jalkaan!!

Pyykit tuoksuivat sateelta, ilmalta, vedeltä, metsältä ja ennnenkaikkea puhtaalta!

Ilta tuli möllötettyä lempiasennossa, hyvän elokuvan ja makean seurassa josta ei tunnettu laisinkaan huonon omantunnon pistoksia.

Hyvä ystäväni laittoi viestin jossa hän kertoi kuinka tärkeä olen.

Nukkumaan mennessäni makuuhuoneessa tuoksui vauva. Se tuoksu, jonka ympärille haluaisit kietoa kätesi, jos vain kykenisit.

Höpöttelimme miehen kanssa kaikenlaista ennen nukahtamista. Hymyilimme pimeässä huoneessa kun kuulostelimme tyttäremme ähinää ja pienenpieniä pieruja jotka nekin varmaan tuoksuivat ruusuille.

Tästä sitten nokka kohti kaatuneita sosepurkkeja, kylmää aamukahvia ja koiraa jonka karvanlähtöön tukehdumme kohta koko perhe! ;)

Multasormi

Iskimme etupihamme kimppuun oikein urakalla viikonloppuna. Teimme lähinnä siistimistä talven varalle. Tämä pläntti olikin päässyt villiintymään. Istutuksia oli runsaasti - vähän turhankin runsaasti - joten kitkimme suuren osan pois. Laitoimme vähän luonnonkiviä ja kivilaattaa istutusten sekaan ja istutin lisäksi kevätkukat.

Olemme nyt asuneet tässä asunnossa puolisen vuotta ja on ollut vähintäänkin mielenkiintoista katsella kevään, kesän ja syksyn että mitä kaikkea mullan alta nousee. Olen mm. hihkunut onnesta kun upeat liilanväriset liljamme puskivat maasta koristamaan aidanvierustaa, syönyt mansikoita oman pihan puskista ja tuskastellut omituisen näköisiä kasveja kun en ole osannut  päättää ovatko ne rumia vai kauniita.

Kuvassa etupihan siistimätöntä pöheikköä jonka kimppuun iskin hampaant irvessä. Nyt ei ole ennen ja jälkeen - kuvia. Pelkästään ennen ;) Olen ihan tyytyväinen ettei takapihalle tarvitse tehdä isompia muutoksia. Se on kuitenkin melko iso - 100 neliötä - joten en tiedä riittäisikö luovuuteni. Jotain pieniä muutoksia pitäisi kuitenkin tehdä. Ne sitten ensi kesänä.

Suunnittelua.

Istuttamista. Joka oli muuten aika työlästä hommaa! Minulla oli kolme isoa pussia jotka kaikki halusin istuttaa. Aloitin istumalla siveästi kyykyssä, hienoine puutarhahanskoineni ja iskunkestävine istutuslapioineni. Puolimatkassa istuin jo maassa, nuttura vinossa ja kauhoin multaa niin että puutarhahanskoihini tuli reikä. Lapiokin vääntyi ja aamulla hartiat oli jumissa.

Kyllä tästä kaikesta tuli kuitenkin aika hyvä fiilis. Minä itse olen pikkukukkaseni istuttanut ja vaikka sieltä loppujen lopuksi nousisi pelkkiä kastematoja, olen silti ylpeä saavutuksistani :)

Kasvakaa, pikkuiset, kasvakaa!

Joku tuli vierailulle.

Näitä sitten odotellaan tulevaksi.

Loput 50

Olin unohtanut tämän 100 asiaa minusta haasteen! Höh, tuoltahan se luonnoksista löytyi kun olen nämä kirjoittanut joskus aiemmin. Koska tyttäreni on päättänyt että nukkuminen yöllä on yliarvostettua, hullujen hommaa niin ei tästä päänahasta olisi muuta irronnutkaan kuin valmiiksi naputeltuja tekstejä. (Ja voin sanoa että ylellisiin öihin tottuneelle ihmiselle nämä yöhulinat todella verottavat voimia. Miten te muut jaksatte?)

Jokatapauksessa, tässä loput 50 asiaa minusta. Tämähän oli todella hauska haaste, saatoin jopa oppia itsestäni jotain uutta! :) Jos et muista niitä ensimmäisiä, täältä voit virkistää muistiasi.

51. Traumatisoiduin lapsuudessa Tappajahai elokuvista niin paljon että koen vieläkin, hetkellisesti tosin, pakokauhua uimaan mennessäni

52. En osaa nimetä vain yhtä lempielokuvaa

53. Enkä tiedä pelottavampaa elokuvaa kuin Jack Nicholsonin tähdittämä Hohto josta näin painajaisia monta vuotta

54. Pelkäsin pienenä Barbababa hahmoja

55. Ja hieman vielä aikuisenakin

56. Nyt ne kuulivat suosikkeihini kaikista piiroshahamoista

57. Haaveilin lapsena tanssijan urasta

58. Ennen äidiksi tultuani en ymmärtänyt miksi kaikki hössöttivät niin kauheasti vauvoista

59. Pidin enemmän koiranpennuista

60. En vieläkään voi sanoa että välttämättä pitäisin vieraista lapsista mutta etenkin vastasyntyneet saavat sen tietyn lässytysvaiheen päälle

61. Arvostan ihmisiä jotka tekevät asioita intohimosta, ei sen takia että se on jotenkin yleisesti hyväksyttävää

62. Rakastan luovuutta sen kaikissa mahdollisissa muodoissa

63. Olin nuorempana hyvä piirtämään ja maalaamaan

64. Minun on pitänyt aloittaa molemmat uudelleen mutta kynnys on korkea

65. Mitä jos olenkin surkea ja kiinnostukseni lopahtaa samantien?

66. Luin eräs päivä vanhoja kirjoituksiani ja mietin millaisenkohan kuvan olen antanut itsestäni lukijoilleni

67. En koskaan leikkinyt nukeilla pienenä

68. Leikin sen sijaan legoilla

69. En voinut kuvitella itselleni lapsia kunnes löysin mieheni

70. Nyt en enää osaa kuvitella elämääni ilman lapsia. Tai miestäni.

71. Tunsin eräänä päivänä itseni täydellisen voimattomaksi joten istuin tyttäreni kanssa lattialle, laitoin telkkarin päälle ja annoin hänen katsoa Baywatchia hetken (ohjelmavalinta ei ollut mitenkään harkittua)

72. En tiedä oliko syynä David Charvetin timmi yläkroppa vai mikä, mutta tyttö oli niin täydellisen keskittynyt ja hiljaa että sain juotua kahvin ja selailtua lehden läpi rauhassa

73. Olen aina ollut huono matikassa

74. Pää lyö tyhjää saman tien kun numeroita ja vähänkin jotain viitteitä laskemisesta tulee näköpiiriin

75. Koulussa lempiaineeni oli liikunta ja kielet

76. Minut valittiin aina ensimmäisenä pesäpallojoukkueeseen tai sitten olin kapteeni

77. Olen laihtunut tiedostamatta 5 kiloa sen jälkeen aloitin bloggaamisen
78. Totean siis että bloggaaminen kannattaa ;)

79. Olen värjännyt hiukseni viimeksi lähes kaksi vuotta sitten
80. Ja olen yllättävän tyytyväinen nykyiseen, lähes luonnolliseen hiusväriini.
81. Haluaisin olla ekologisempi ihminen
82. En vain osaa mikä on varmaan huonoin tekosyy koskaan
83. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisten nimiä joissa K on korvattu kirjaimella C. Kuten Marco tai Marcus. Tai vaikka tämä surullisenkuuluisa Nico-Petteri.
84. Haaveilen talosta merenrannalla
85. Ja tästä johtuen; lottovoitosta
86. Tiedän että molemmat ovat yhtä epätodennäköisiä
87. Valokuvaamisesta on tullut minulle todella tärkeä harrastus
88. En tiennyt vauvoista tuon taivaallista ennen kuin sain tyttäreni
89. Olinkin pihalla kuin lumiukko ensimmäiset pari viikkoa
90. Olen kärsinut unettomuudesta nuorempana
91. En kokenut lampaiden laskemista kovin hyödylliseksi - päinvastoin

92. Aloin vaan kuvittelemaan kaiken liian yksityiskohtaisesti ja lopulta lampaita oli monen värisiä, kokoisia ja niillä oli nimet

93. Unettomuuteen auttoi lopulta asian hyväksyminen

94. Katson True Blood sarjaa, mutta en usko vampyyreihin, toisin kuin nähtävästi monet muut jotka eksyvät blogiini hakusanoilla "aidot vampyyrin hampaat" ja "vampyyrit todellisuudessa"

95. Koin suuren yllätyksen eräs päivä kun selaillessani sisustusblogeja, törmäsin erääseen hyvin suosittuun ja äärettömän hyvin toteutettuun blogiin jota pitää naapurini

96. Nyt tunnen itseni tirskistelijäksi kun katselen mitä kaikkea ihanaa hän on keksinyt tehdä asunnossa joka on lähes identtinen meidän asunnon kanssa. Enkä tiedä mitä tehdä asialle.

97. Olen tyypillinen nainen; kammoan hämähäkkejä, pelkään käärmeitä ja vihaan hirvikärpäsiä (vai onko tämä edes tyypillistä nykyajan naiselle?)

98. Joskus saatan valittaa asiasta, joskus purra hampaita yhteen turhautumisesta ja joskus tuntea silkkaa uupumusta mutta silti tykkään suunnattomasti olla kotiäiti tyttärelleni

99. Punainen kynsilakka saa minut tuntemaan itseni naiselliseksi
100. En halunnut tehdä tästä haasteesta "Lempivärini on.." tyylistä tasapaksua tekstiä, joten tästä nyt tuli hieman outo, vähemmän mairitteleva ja mahdollisesti hieman kieroutunut kuvaus minusta ja elämästäni :)

Sosekuningatar

Ystäväni sai eilen pojan. Olen liikuttuneen onnellinen hänen puolestaan. Sain tänään tietää ja koko aamupäivä, muskari mukaanlukien, meni siinä että mietin sekä häntä että omia vauva-aikoja. Ei sillä että tyttäreni olisi jo aikuinen mutta onhan nuo alkuaikojen hormooninhuurteiset ajat jo kaukana menneessä. Jopa niin kaukana että en muista enää paljoa!

Joka tapauksessa; kun joskus luet tätä, onnea rakas ystävä!

Täällä nyt ei ole vastasyntynyttä aikoihin nähty. Sen sijaan raivokkaasti liikkeelle lähtevä, veitsenterävien kynsien ja uusien äänivivahteiden omaava sosekuningatar ja pian seitsemän kuukautta täyttävä tyttö täältä löytyykin. Äidin oma aika on lymyillyt jossain tiellä tietämättömillä, samoin typysen päiväunet ja silmät on huolellisesti suljettu koirankarvojen ja likaisten vaatteiden osalta. Viikonloppu onkin siivoamisen ja pihatöiden aikaa. Kirjoitan tätä tekstiä kahvikupin, kivennäisveden ja perunalastujen voimin. Hyi yök, tiedän. Tämä nyt ei ihan tapa satu olemaan mutta grillisipsejä sen sijaan sattui olemaan kaapissa joten annettakoon anteeksi. Kun kuulen ensimmäisen jokelluksen, tietää se taas ulos lähtöä tämän komean kavalkaadini kanssa; vauva, vaunut ja koira. Lykin vaunuja vastamäkeen kahta kauheammin niin sulaa tämäkin puolenpäivän paheeni.

Sunnuntaina näen toisen hyvän ystäväni, hänkin raskaana ja varmasti hehkeänä kuin vastapoimittu kukkakimppu. Saas nähdä ampaiseeko vauvakuumekäyrä taivaisiin kun katselen sitä somaa vauvamahaa.

Komean alkujohdannon jälkeen onkin vuorossa ihmettelyä ja pohdiskelua tytön ruokailutavoista. Siirryimmehän tuossa reilu puolivuotiaana puuroon. Nyt syömme aamu- ja iltapuuron. Vaihtelevalla menestyksellä. Olen ollut kiitollinen tähän mennessä miten hyvin tyttö on ottanut jokaisen ruuan vastaan. Mitään ei ole sylkäisty ulos, mitään allergioita ei ole ilmaantunut, ei vatsavaivoja, puhumattakaan mistään totaalikieltäytymisestä. Olen kuullut monelta ja nähnyt minkälaista taistelua se voi välillä olla, joten tiedän että vähällä on selvitty. Mitä mahtaa tulla sitten jossain vaiheessa vastaan, sitä ei tiedä, enkä halua sitä vielä ajatellakkaan ;)

Puuro on nyt ensimmäinen ruoka jota ei nyt olekaan nielty ihan sillä antaumuksella kuin muita ruokia. Aloitimme ensin iltapuurolla (vaikka neuvolasta sanoivat että missään nimessä ei saisi iltapuurolla aloittaa jos sattuu tulemaan vatsavaivoja). Me luotimme teräsvatsaiseen tyttäremme ja jälleen kerran, hän ei pettänyt odotuksiamme.

En tosin ihmettele ettei puuro ampaissut makumieltymysten ykköseksi. Veteen keitetty "ensipuuro" tai miten niitä kutsutaan oli epämiellyttävän näköistä, väristä ja koostumukseltaan kuin liisteriä. Ilman luumuhilloa ei homma olisi toiminut alkuunkaan. Syötimme sitä parisen viikkoa ja siirryin eilen ihan tavalliseen, vanhaan kunnon Elovena puuroon. Varmistin tämän neuvolasta ja kuulemma voi syöttää ilman että hiutaleita sen kummemmin hienontaa. Ja mielestäni paremmin maistuikin. Kyllähän sitä itsekin syö mielellään, ehkä alammekin aamuisin pitää yhteisiä äiti-tytär kaurapuurohetkiä.

Syömme nyt neljä kertaa päivässä kiinteitä ja maitoa tyttö syö 4-6 kertaa päivässä. Yöllä syö kerran tai ei yhtään. Minusta tuntuu että syömme koko ajan. Koko ajan saat olla lämmittämässä soseita, kiinnittämässä ruokalappua kaulaan, irrottamassa sitä, pesemässä sitä, syöttämässä, juottamassa tai jos et mitään näistä, niin varmasti vilkuilet kelloon että milloinkohan se seuraava ruoka on. Jos imetys oli sitovaa puuhaa niin ei se ole mitään verrattuna tähän. Ainakin silloin ruoka oli helppo antaa, nyt kun ruuan valmistaminen, syöttäminen ja korjaaminen on miljoonien pienten nyanssien värittämä tapahtuma. Tämän lisäksi sitten vielä leikitään, nukutaan, ulkoillaan ja muuten vain ihmetellään lamppua, mattoa, kirjahyllyä, koiraa ja kahvikuppia. Aika menee nopsaa ja en ihmettele että olen sutjakoitunut pienessä ajassa kun en ehdi omaa ruokaa edes miettimään, saatikka että saisi rauhaisan hetken sitä syödä. Fiksua siis korvata ruoka perunalastuilla ;)

Ja tähän pitäisi vielä se 5 lämmin ruoka lisätä lähiaikoina. Siis miten?!

Myönsinkin miehelle eräs päivä että tämä syöttäminen on ehkä se ainut asia tässä vauva-arjessa, josta en voi sanoa että rakastaisin sitä ihan 100 %. Mies saakin usein hoitaa kunnian kun/jos on kotona :) Tosin nyt kun katselen noita kuvia niin alkaa vähemmästäkin naurattaa ja jopa huomaan odottavani seuraavaa ruokailua. Mitä ihmettä! Onhan se jotenkin ihana katsella sen pienen ihmisen suurta tutkimusmatkaa uusien makumieltymysten maailmaan. Ja ne ilmeet, nehän ne tekevät siitä ruokailusta kertakaikkiaan kiehtovaa :)

Luumu on kivaa, luumu on hyvää, luumu auttaa vatsaa toimimaan ja luumu sotkee. Ei vain pöydän, koiran turkin, äidin vaatteet mutta myös tyttäreni otsan. Älkääkä kysykö miten sitä koiran turkkiin on joutunut, varsinkin kun koira on tietoinen siitä että kerjätä ei saa ja sen paikka on oviaukossa. Olen vain päätynyt siihen että tämä ihmetahna leviää kuin juoru eikä sille voi yhtikäs mitään :)

Huh, johan tuli tekstiä. Tervetuloa muuten uudet lukijat! Hienoa huomata että jotkut ehkä jaksavat jopa lukea nämä pitkät sepustukseni läpi :)

What to wear?

Äidinmaitoa - blogissa oli mielenkiintoinen postaus imetystopeista, joka sai minutkin miettimään omaa äitiys- ja imetysvaatevarastoani.

Raskaana ollessani tulin tilanneeksi muutaman äitiysvaatteen nelly.comilta. Farkut oli myös aika must hankinta, niinkin farkkutyttö kuin olin vielä viime vuonna. Käytän tosin yhäkin näitä äitiysfarkkujani sillon tällön mukavuuden takia ja naureskelimme muutaman mamman kanssa taannoin että muutama muukin on "paljastunut" kun korkea kangasresori on vilahtanut paidan alta :D Olen tainnut tosin laihtua koska koko 38-40 alkaa jo repsottamaan tuolta takapuolen kohdalta. Vai tehdäänkö nämä tahallaan hieman isoksi? ;)

Jokaisessa äitiysvaatteessa piti tosin olla se tärkeä kriteeri, että niitä piti pystyä käyttämään myös jälkikäteen. En kuitenkaan nähnyt sitä kovinkaan järkevänä että ostat (kalliita) vaatteita vain muutaman kuukauden tähden. Varsinkin kun pahimmassa tapauksessa et edes pääse liikkumaan kotoa viimeisen kuukauden aikana, ja kaikki kädenjäljellä koristellut "beauty in progress" paidat jäävät ilman ystäviesi ihastuneita huokauksia.

Ja olenko sokea mutta en nähnyt äitiysvaatteissa hirveän paljon eroa normaaleihin vaatteisiin verrattuna, samaa tunikamuotia ne jäljittelevät. Paidoissa on vähän rypytystä sivussa tai rintojen alta kulkee söpö nauha jolla pystyt korostamaan mahaasi. Myönnän että sorruin muutamaan tälläiseen mutta voin käyttää niitä vielä jälkikäteen tämän normaalin mahani kanssa ja olen käyttänytkin. Ainoastaan yksi paita tekee niin ruman pussin tuohon mahan kohdalle että jätän sen suosiolla käyttämättä.

Googlasin imetysvaatteita vaatteita tytön ollessa muutaman viikon ikäinen ja olin ihan varma että haluan imetyspaidan, tunikan, toppeja ja mekkoja. Siis enhän pystyisi imettämään ilman näitä!

Väärin. Ensinnäkin, nämä vaatteet maksavat vielä enemmän kuin äitiysvaatteet. Topista saattaa joutua pulittamaan helposti muutaman kympin, puhumattakaan huppareista joita kuolasin yhdessä vaiheessa. Toki näitä saa halvemmallakin kuin niitä mitä itse katselin mutta en suoraan sanottuna jaksanut nähdä vaivaa ja lähteä niitä metsästämään kun tyttö oli muutaman viikon ikäinen. Netistä tuntui löytyvän vain kalliita versioita ja kun vihdoin pääsin katsastamaan imetystoppimarkkinat, olin jo huomannut että melkein mikä tahansa muu vaatekaappini paita mahdollistaa imetyksen siinä missä siihen suunniteltu toppikin.

Sorruin tosin ostamaan kaksi Boobin imetystoppia ja harmittaa vieläkin että tuhlasin niihin. Ne kulahtivat ensimmäisessä pesussa muodottomiksi ja M koko oli ihan liian iso. Kainalosta kangas alkoi repsottamaan ja kaula-aukosta tuli niin avara että minut olisi varmaan pidätetty siveettömyydestä jos olisin lähtenyt liikenteeseen sellainen päälläni. Kotona ne ovat tosin menneet hyvin ja ovathan ne toki näppäriä, sitä ei käy kieltäminen.

Hyvät, tukevat ja kyllä, kalliit Carriwellin imetysrintaliivit sen sijaan olivat parhain hankintani koko raskaus ja imetysaikanani. Ja ne ovat päällä erityisen mukavat! :)

Ostin tytön ristiäisiin tämän ihastuttavan imetysmekon ja käytinkin tätä hyvin paljon kesällä. Hinta oli aika suolainen joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käyttää sitä rispaantumiseen asti ;)

Kuva täältä

En tosin teilaa imetysvaatteiden kätevyyttä, varsinkin jos imetät paljon julkisilla paikoilla. Kieltämättä silloin tulee tarvetta sellaisille ominaisuuksille kuten peittävyys ja vaivattomuus. Vaikka ajaahan esimerkiksi harso saman asian jos nyt oikein haluan vääntää tätä asiaa ;) Toisille nämä imetysvaatteet varmasti tuovat helpotusta arkeen ja etenkin jos on liikuskelevaa sorttia. Itse olen vain jälkikäteen tyytyväinen etten maksanut hupparista 70 euroa vaikka sitä silmät kiiluen tuijottelinkin verkkokaupassa.

Tosin, ei tässä nyt auta kovin elvistellä omallakaan tyylillä!

Kotiäidin ulkoilutyyliä; sadetakki, kumisaappaat, liian monen pesun jälkeen nuppaantuneet, liian isot mamalegginssit ja iso musta takki jonka alle sopii vaikka hieman likaisempi ja ryppyisempi tunika :D

Myönnän, käyn välillä katselemassa nelly.comin äitiysvaatetarjontaa. Siellä on välillä niin ihania tunikoita, mekkoja ja t-paitoja että välillä tekisi mieli tilata. Maltan kuitenkin mieleni ;) Jos tilaisin niin päätyisin seuraaviin tämän hetken tarjonnassa:

Ps. Olen löytänyt ohjelman nimeltä Photoscape millä saan esimerkiksi nuo vanhan ja kuluneen näköiset kuvat aikaan. Olen kuin lapsi piparkakkupurkilla. Näpertelen kuvista joita en muuten kehtaisi näyttää, näitä vanhoja ja kuluneen näköisiä eli vähän testailen :) Saan kuitenkin yhdistää kaksi intohimoani, valokuvaamisen ja näpertelyn himon :D Enköhän kyllästy jossain vaiheessa koska onhan se kuva kauneimmillaan juuri sellaisena kuin se on ilman turhia krumeluureja.

Arkea ja rakkautta

Meillä on mennyt tytön kanssa jotenkin poikkeuksellisen mutkattomasti viime viikot. Helppo sanoa kun mies oli kahden viikon lomalla (palasi töihin viime viikolla) mutta arkeen pyllähdimme jotenkin pehmeästi. Minusta on toki ihanaa että mies on lomalla, varsinkin kun hän saa silloin viettää haluamaansa aikaa tyttärensä kanssa mutta jokin siinä arjessakin viehättää. Onko se sitten sitä että siihen on totuttu, se on ikäänkuin sitä normaalia elämää?

Arjessa on ne pienet viehätykset ja rutiinit joita olen oppinut rakastamaan. Toki samat asiat löytyvät lomaltakin mutta minulle nämä asiat muodostavat arjen; aamukahvi, aamun radiolähetykset, työmatkaliikenne, pienet koululaiset, mainoslehtiset, kavereiden Facebook päivitykset, pyykin pesu, sade, syksyn televisiosarjat, Huomenta Suomi, kirjasto josta oikeasti löytyy kesän jäljiltä kirjoja, puhelut kavereilta kun he juoksevat palaverista toiseen ja iltalenkit pimeässä. Nämä ovat minun arkeani ja vaikka katselenkin työmatkaliikennettä vain ikkunasta tai en koskaan ehdi katsoa Huomenta Suomea, pelkkä tieto että ne ovat olemassa, riittää.

Meillä arki rullaa yhtä tehokkaasti kuin pesukoneeni joka pyörittää sosetahroja irti tyttäreni vaatteista. Heräämme aamulla, pukeudumme, syömme, käymme lenkillä, leikimme, nukumme, syömme, leikimme jne. Minä häärään siinä keskellä ja pidän huusholliani näpeissäni, kamera olalla, koira jaloissa ja vauva kainalossa. Se on mukavaa, lohduttavaa ja vaikkakin niin rutiininomaista, että useimmat päivät lipuvat ohitse ilman sen kummempia päähänpistoja.

Silloin tällöin tosin pysähdyn miettimään miten ihana se onkaan makoilla lattialla tytön kanssa, lämmitellä varpaita koiran turkissa, käännellä satukirjan sivuja ja höpötellä. Toki välillä tulee ajatus että "hetkinen, onkohan minusta koskaan enää töihin, siis johonkin älyllisesti vaativaan hommaan" mutta samassa hetkessä tajuan että turha sitä on nyt murehtia kun elämäni on tässä ja nyt. Tuskin tämä hattarapilvi jota pääksi kutsutaan, jää sellaiseksi. Ehkä minustakin on joku päivä työssäkäyväksi äidiksi joita niin kovasti ihailen.

Pitkästä aikaa musiikkia! :) Kappale Mad World elokuvasta Donnie Darko. Hyvä elokuva, outo mutta kiehtova, suosittelen :) Jake Gyllenhaal on pelkkää bonusta.

Anonyymin alkusyksyä

Viime aikoina olen useammin kuin kerran törmännyt, niin seuraamissani blogeissa kuin uusissa ja vanhoissa tuttavuuksissa siihen, mitä täällä blogissa haluaa näyttää, kenelle ja miten. Toisin sanoen keskustelua blogin julkisuudesta on ollut aika paljon.

Tämä on koskettanut ja mietityttänyt minua sen takia koska olen kuitenkin sellainen vanhanaikainen tyttö ja kaiken lisäksi vielä melko ujo ja häveliäs. Korvissani kaikuvat vieläkin äitini (joka EI muuten tästä blogista tiedä!!) sanat "Internetissä liikkuu vaikka mitä hulluja". Myönnettäköön että äitini on viettänyt lapsuutensa tyyliin miekka ja kypärä - aikoihin, joten hänen todellisuudentajunsa on aina myös sen mukainen. Silti olen aina vähän skeptinen (ja välillä vähän huolestuttaa millä hakusanoilla blogiini päädytään) joten olen kieltämättä miettinyt näitä asioita. Saisin tosin varmaan yksinäni blogissani sitten hölistä! :)

Itsellä on ollut ihania lukijoita ja kommentteja, kiitos :) mutta kieltämättä ajatus siitä että siirtyisin joku päivä salasanan taakse, houkuttaa. Blogin aloitukseen kerättiin rohkeutta todella kauan ja mietin ihan alussa tätä julkisuusasiaa todella paljon, sitten unohdin sen mutta olen taas sitä alkanut miettimään.

Olen pitänyt perheeni anonyyminä ja tämän linjan säilytän, mutta vaikka nimiä ei mainita ja kasvoja suoranaisesti näytetä niin kyllähän sitä välillä tuntee itsensä hieman haavoittuvaiseksi. Kirjoittamista tosin rakastan ja tämä blogi on siihen tarkoitukseen mitä mainion! Eli paljon analysointia, pohdintaa ja aivopieruja on vielä luvassa :D Ja nämä salasanasuojatut blogiajatukset ovat juurikin vain niitä - ajatuksia - eivät todellakaan vielä toteuttamisasteella.

Se siitä aivopierusta ;)

Kuvaamisesta on tullut minulle todella rakas harrastus. Sain polveni mustelmille eräs päivä kun kuvasin kaikenmaailman kivenmurikoita. Mutta ai että nautin! :) Olen kehittynyt, kiitos alati kehittyvän kärsivällisyyteni ja rakkaan mieheni.

Alkusyksy kuvissa:

Hyppykiikku. Eikun keinu

Hyppykiikusta tuli hyppykeinu :)



Tyttö ei ihan tajunnut tuota pointtia mutta kun iskä alkoi heiluttaa keinua niin johan kelpasi! Tuo ergonomiapuoli hieman mietityttä mutta tuskin tyttö ihan vituralleen kasvaa jos muutaman minuutin päivässä toista hauskuuttaa ;)

Kysyn nyt jälleen kerran kun aiemmin sain niin valtavan ihania ja auttavia kommentteja. Eli onko täällä ketään joka käy perhekahvilassa? Tällaisessa mammakerhossa tai muussa? Mitä olet tykännyt? Mitä kautta olet ollut?

Itse ajattelin ensi alkuun etten lähde sellaiseen. Aika ei riittäisi kun viikot täyttyvät aina niin huimaa vauhtia muutenkin, mutta rupesin kuitenkin eräs päivä pohtimaan asiaa uudelleen. Äitivertaistuki on minulle tärkeää. Saan sitä siskoltani sekä muutamalta kaverilta mutta olisi kiva laajentaa tätä mahdollista vertaistukiketjua. Blogeja luen mielelläni ja sieltä saa kivasti vinkkejä, neuvoja ja näkökohtia. Valitettavasti se on kuitenkin aika yksipuolista. Kysyttäessä ei välttämättä aina vastata ja kommentit hukkuvat "kommenttitulvaan" ja ihan ymmärrettävistä syistä.

Mietin tätä osallistumista vielä, koska en ole löytänyt sopivaa ryhmää täältä missä asumme. En halua kovin ohjattua toimintaa, olisi kiva vain saapua paikalle rentoon ilmapiiriin, jutustella, juoda ehkä kahvit ja saada sitä kuuluisaa vertaistukea. Kaikki ryhmät joita olen katsellut sisältävät jonkinlaisen hartaushetken. Ei kiitos, ei sovi minulle (olen siis katsonut Seurakunnan perhekerhoja). Siskollani on ihanan kuuloinen mammakerho, sellainen olisi aika bueno :)

Pitäisi varmaan pikapikaa alkaa päättämään koska kerhothan ovat jo alkaneet! Suuntaan seuraavaksi tuonne MLL:n sivuille.

Kun olin raskaana

Mietiskelin eilen ensimmäistä kertaa kuinka hyvin tai etenkin huonosti olin vauvan tuloon valmistautunut. Henkinen puoli eli päänuppini oli aika lailla kasassa, 9 kuukautta on pitkä aika tajuta se että meille oikeasti tulee vauva. Tyttäreni oli suunniteltu tapaus, tervetullut, rakastettu ja kovin odotettu jo alkumetreiltä saakka. Täysin valmistautunut en suinkaan ollut, henkisestikään. Uusi elämä yllättää aina :)

Ollessani raskaana, kaikki imetys ja kestovaippakeskustelut olivat minusta tylsiä. Synnytyskeskustelut sivusin myös aika taidokkaasti koska pelkäsin että kuulisin tarinoita repeämistä ja pidätysongelmista. Työnsin siis pääni kaikin mahdollisin tavoin pensaaseen sen enempää ajattelematta teinkö oikein vai väärin. En sano tätä ylpeillen, enkä liioin häpeillen. En vain osannut muuta tapaa. Uskoin vain että luonto, tai viimekädessä lapseni opettaa minua. Kuten tapahtuikin.

Eräs tuttavani kantoi kirjastosta kotiin 200 sivuisia imetysoppaita kun minä kannoin litran jäätelöpakettia. Hän puhui vaipoista, kestovaipoista, vaipattomuudesta, epiduraaleista, ponnistusvaiheesta, synnytystavoista, synnytyssuunnitelmasta, imetyksestä, kasvatuksesta ja ristiäisten järjestämisestä. Kuuntelin häntä huuli pyöreänä ja kun hän odotti minun vastaavan, saatoin vain todeta että minua närästää.

Lukaisin läpi lehtiset joita neuvola tyrkytti ja vastailin kiltin tyttön tavoin kaikkiin neuvolantädin kysymyksiin; "Kyllä, haluan imettää" "Kyllä, olen miettinyt synnytystä" "Kyllä, ei, kyllä, ei mitään hajua, ehkä, en tiedä..." jne.

Näin saamaton olin. Vaikka olin tunnollisesti tehnyt listan kaikista tarvitsemistani tavaroista ja psyykannut itseäni levottomiin öihin, tuntui vauvan tulo maailmaan yhtä epätodelliselta kuin toteutunut uni. Olen ikuisesti kiitollinen Jorvin sairaalan ihanalle henkilökunnalle joka antoi minulle kahdessa päivässä niin muhkean tietopaketin, että se korvasi kaikki menetetyt tiedonjyväset raskauden ajalta.

Ainoa asia johon nyt jälkikäteen ajateltuna olisin halunnut tai olisi pitänyt syventyä enemmän, on synnytys. Tiesin synnytyksen vaiheet, kivunlievitykset ja olin suunnilleen tietoinen että mistä hommassa on kyse mutta olisin halunnut olla edes jotenkin tietoinen siitä, että aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Neuvolassa minulle harvoin puhuttiin synnytyksestä tai esimerkiksi imetyksestä mikä vieläkin ihmetyttä minua. Niistä puhuttiin vasta ensimmäisellä tai toisella kerralla kun olimme vauvan kanssa neuvolassa. Ensimmäiset viikot olivatkin minulle ne kaikista raskaimmat ja kun ne oli rämmitty siinä epätietoisuuden tilassa, tuntui kuin verho olisi nostettu kasvojeni edestä ja saatoin alkaa nauttimaan olostani.

Joihinkin asioihin kiinnitinkin sitten turhan paljon huomiota. Niihin söpöihin asioihin. Vauvan vaatteisiin, perunajauhopurnukoiden ja vanupuikkojen järjestykseen, leluihin, lakanoiden väriyhdistelmiin (ei vaaleanpunaista voi sotkea keltaisen kanssa) ja siihen onko tyttärellemme tarpeeksi virikettä hoitopöydän ympärillä kun vaihdamme vaippaa. Pikku yksityiskohtiin joilla ei ollut tuon taivaallista väliä kun vauvan kanssa oltiin kotiuduttu sairaalasta.

Lisäksi minulla oli hirveä koristeluvimma loppuraskaudessa. Olisin varmaan koristellut miehenikin jos hän olisi tarpeeksi pitkään istunut paikoillaan. Päivässä oli monta tuntia ja vietin niitä pyörittämällä jokaikisen bodyn pesukoneessa, silittämällä ne ja viikkailemalla niitä hyllyille väri- koko ja käyttätarkoituspinoihin, järjestelemällä hoitopöytää ja yksinkertaisesti vain näpertämällä kaikkea pientä ja sievää. Kaiken piti olla täydellistä. Aivan kuin tyttäremme olisi saattanut ulko-ovella pudistaa päätänsä ja todeta että tähän läävään en astu.

Raskaus oikeasti pisti nuppini auttamatta sekaisin, enhän ollut tunnistanut itsessäni näin voimakkaita pesänrakennusviettejä aiemmin.

Nyt ajattelen naureskellen sitä kuinka pieni mutta vaativa tyttäreni pisti järjestyksen uusiksi; väritti puklullaan bodyn toisensa perään ja varmisti sen että hartaasti järjestellyt vanupuikot ja pesulaput lentelivät ympäriinsä kun yritin keskellä yötä vaihtaa vaippaa, pimeässä, itku kurkussa, paidan etumus märkänä, varmana siitä että kuolen väsymykseen tai epätoivoon, tai molempiin.

En ole ollenkaan kyyninen, tietenkin joissain asioissa hivenen realistisempi. En usko että lähden toistaa kertaa synnyttämään yhtä toiveikkain mielin, uskon että jopa hormonihuuruissani muistan kuinka rankkaa olivat ne ensimmäiset viikot, kun baby blues jylläsi. Olen myös aivan varmasti yhtä saamaton mahdollisessa seuraavassa raskaudessani ;) Nyt tosin omaan jotain kokemusta sentään, voin vedota siihen.

Kyynisyys ja realismi sikseen, mielestäni se raskauden autuas olotila pitää sallia jokaikiselle äidille; ne kutkuttavat kuvitelmat teistä perheenä, pakahduttavan ylpeinä vanhempina poistumassa sairaalassa, epäuskoinen katse siihen vastavalmistuneeseen lastenhuoneeseen, pinnasänkyyn jonne jo niin kovasti halajat asukkia ja värikoordinoidut bodyt joita silittelet ja nuuhkit haaveksivasti kun kukaan ei näe. Ainakin itse tein tuota! ;)

Loppujen lopuksi todellisuus ei ole mitään mitä olet kuvitellut raskausaikana. Se on parempaa. 

Jos se vain minulle suodaan, tiedän että teen sen toistamiseen. Haluan olla yhä se viaton tomppeli joka pyykkää, silittää, viikkaa ja haikailee, järjestää, näpertelee, haaveilee ja herkistyneenä itkeskelee pienen bodyvuoren keskellä. Ja ostaa sen söpöimmän vanupuikkolaatikon ja pehmeimmät pesulaput ;)

Hyrskynmyrskyn

Tänään oli sateista mutta se ei meidän menoa haitannut. Olimme niin onnellisia että tämä ärhkäkkä tauti on taipumaan päin joten vietimme laiskan tiistaipäivän emmekä tehneet yhtikäs mitään muuta kuin pötköttelimme, seurustelimme ja jumppasimme. Myönnän että siloittelen joskus taustoja kuvia varten mutta tänään oli luvassa juurikin tätä karua, mutta samalla niin ihanaa ja tavallista arkea (mustavalkoisena koska olen innostunut tästä ominaisuudesta nyt). Ihmettelen joskus blogeja lukiessa että miten äidit saavat pidettyä kaiken niin siistinä? (vai salataanko se totuus? ;) )

En ihan roskapusseista viitsinyt ottaa kuvia, säilytettäköön jonkinlainen imago sentään :D Sitä on oppinut katsomaan joitakin asioita läpi sormien. Olen ollut melkoinen siivousfriikki joskus, mutta myönnän että tytön tultua olen tuntenut olon paljon rennommaksi kun aina ei nipota siitä siisteydestä ;)

Muutaman lepopäivän jälkeen tytön piti vaihtaa kuulumiset ystävien kanssa.

Meillä tykätään ihan kauheasti näistä Körö Körö kirkkoon tyylisistä loruista. Nyt kun istuskellaan varovasti, on se hauska näitä rallatella. Saammekin aina aika aseistariisuvan hymyn tai naurun osaksemme ja hauskaa on kaikilla.

Kahvitauko

Viime päivinä on taas ollut tätä draamaa. Ensin tyttö sairastui, sitten meillä rupesi vuotamaan putki keittiössä niin että suihkua ei voi käyttää (mikä on minulle lähestulkoon katastrofaalista) joten lähden nyt evakkoon vanhempieni luokse. Nyt sitten toivon sormet ristissä että tämä putkijuttu (asista mitään tietämättömän naisen suusta sanottuna) ei ole iso juttu. Tukosta epäillään ja näin myös toivotaan.

Hermot meni sen verran kireälle että kaipasin jotain jonninjoutavaa sisältöä elämään. Olenkin katsellut meille uutta kahviastiastoa vieraskäyttöön. En ole koskaan moista katsellut, saatikka ostanut, niin epäilemättä on jo aika. Pääsee kestitsemään sukulaisia oikein urakalla :)

Törmäsinkin sellaiseen sarjaan mikä sai minut suoraan sanottuna hymyilemään, niin ihania, pirteitä, suorastaan rakastettavan hömppiä olivat nämä astiat. Ja koska tuli näin hyvälle tuulelle niin epäilenpä että meidän kaappeja tulee joku päivä koristamaan Greengate astiasto.

Tällä hetkellä omistamme luultavasti rumimmat kahvikupit ja lautaset mitä maa päällään kantaa.

Tämä vihreä väri ei ole minkään värinen tai sitten vain niin ruma että olen tullut sille jo sokeaksi. Miehen isovanhemmat olivat käymässä lauantaina ja minua hävetti tarjoilla näistä kahvia ja pullaa. Kukaan muu ei varmasti asiaan kiinnittänyt huomiota kuin minä mutta sehän riittää.

Muuten olemme sellaisia sekakäyttäjiä miehemme kanssa että ei sillä niin väliä mitä aterimia, lautasia tai mukeja sitä käyttää ja kotoamme löytyykin varsinainen kirjo erilaisia astioita. Mutta kunnollisen, kauniin kahviastiaston haluaisin omistaa joku päivä.

En ole varmasti yhtään omaperäinen kun kiinnyin tähän Greengate sarjaan. Mitä olen ymmärtänyt, niin joka toinen maalaisromanttisuuteen höyrähtänyt naishenkilö kuten minä, on tähän sarjaan iskenyt silmänsä. Myönnän tosin että hivenen yli menee muutamat ruusukuviot minultakin. Olen kuitenkin sitä mieltä (mummon ruusukupeista ikäni teetä ja kahvia juotuani) että sellaisiin pieniin kahvikupposiin sopii tälläinen tietty imelyys ja romanttisuus.

Ensi alkuun hieman fiilistelyä siitä mitä tämä Greengate tarjoaa.

Kuva täältä

Kuva täältä

Kuvat täältä

Nyt olen penkonut ja tonkinut Greengaten nettikuvastoa ja päätynyt seuraavanlaisiin yhdistelmiin. Tosiaan, yksi kriteeri minkä takia tähän nyt silmäni iskin, oli tämä yhdistelyn mahdollisuus. Haluankin ostaa kahvikupin+lautasen ja tämän alle tulevan pullalautasen eri kuosilla. Sitten myöhemmin ostan lusikat, sokerin, kermakon ym. jotta saan kerrankin täydellisen astiaston.

Allaoleviin yhdistelmiin lopulta päädyin. Yksi pitäisi päättää, en vaan tiedä mikä. Otankin mielelläni vastaan mielipiteitä! (ilman että tarvitsee jakaa tätä höpsöä makumieltymystäni). Kerrankin olen avuton vaikka yleensä olen aika varma mistä pidän.

Kuvat täältä

Tiedän mitä toivon joululahjaksi :)