2011

Vuosi lähes lopuillaan, vielä uupuu raketit ja lasi kuohuvaa! :)

Meille kulunut vuosi oli ainakin unohtumaton, vauhdikas ja erilainen. Tunteita ei säästelty, suurilta kommelluksilta ei vältytty ja voisi sanoa että elämä muuttui peruuttamattomasti.

Olen aina ajatellut että elämäni koostuu tapahtumista ja jaksoista jotka tiedän tulevan ja joita odotan jo etukäteen. Nuoruudessani se saattoi olla ensisuudelma, ensimmäinen poikaystävä, myöhemmin opiskelut, ensimmäinen kunnon työpaikka, seurustelusuhde, kihlattu, lemmikki, avioliitto, lapset, oma asunto. Olen myös aina ajatellut etten halua kaikkea kerralla. Minusta on mukava antaa joidenkin asioiden odotuttaa itseään, ihan vaan sen takia että saan säilyttää sen kivan säpinän tunteen.

Nuoruusvuodet oli mukava rellestää ja riekkua itsenäisenä ja tehdä kliseiset eli löytää itsensä. Kun tuo ukkeli löytyi reilu nelisen vuotta sitten, loksahti palaset paikoilleen ja yhtäkkiä se yhdessä nysvääminen oli parasta mitä tiesin. Nyt meitä tosin nysvää jo kolme.

Vuosi 2011 toi paljon uutta, paljon niitä pieniä ja isoja käänteitä joita olimme jo odottaneet tovin. Myös odottamattomia käänteitä, yllätyksiä ja muutama pieni surun hetki mahtui yhteen vuoteen.

Saimme tyttövauvan, ostimme ensimmäisen asunnon, aloitin blogini, ryhdyin harrastamaan valokuvausta ja kävin läpi sellaisen elämänkoulun tuon puolipituisen pikku tytöntylleröni kanssa että pyörryttää ajatuskin. Ei se aina ole ollut niin kivaa vaikkakin kiistatta suurin osa ajasta on mennyt sellaisen typerän hymyn luotsaamassa "olen niin siunattu ja onnellinen" - olotilassa.

Paljon on tosin vielä edessä. Olen miettinyt blogijuttuja, pähkäillyt, pohtinut, käännellyt ja väännellyt päässäni. Tehnyt kärpäsestä härkäsen ;) Aika näyttää miten tästä eteenpäin.

Pieni osa minusta hinkuaa jo töihin, teroittamaan, syventämään, harjoittamaan ammattitaitoa. Perheeni edelle ei mene mikään, mutta työ; ottavana, antavana, antoisana ja haastavana osapuolena on minulle tärkeä.

Vielä on edessä myös naimisiinmeno sekä pienimuotoiset juhlat.

Haluan enemmän koiria vielä joku päivä - rodulle uskollisena, noutajieni ympäröimänä. Nyt omistaudun tälle kultaiselle karvakuonolleni ja katselen sitä arvokasta vanhenemista; partakarvojen harmaantumista, askeleen hiljaista hidastumista

Nyt ne pikkuiset ja samalla niin suuret asiat tekevät minut onnelliseksi. Miehen käsivarsi vyötäisillä ja hetki lähekkäin keskellä kiireisintä arkea tai tytön kiljaisu kun ilmestyn näköpiiiriin. "Äittii..!"

Ei minulla mitään korkealentoisia toiveita ole ensi vuodelle, mielestäni tämä sama meininki saa jatkua, juuri tällaisenaan. Tarvotaan näitä samoja lenkkipolkuja, kamera kaulassa, kamera kädessä, pyllistellen, kurotellen ja hyvistä kuvista innostuen. Jauhetaan samoista asioista ystävien kanssa, päivitellään, juorutaan, nauretaan ja muistellaan. Tuohdutaan miehen kanssa pikku asioista, nahistellaan ja kinastellaan, mökötetään toinen toisessa kerroksessa, sovitaan ja suukotellaan. Poljetaan arjessa, laaditaan kauppalistoja, tehdään arkiruokaa, katsotaan televisiota, mietitään terveitä elämäntapoja, kasvatetaan jälkikasvuamme ja puhutaan henkeviä kotisohvalla. Aika mukavaa, ettenkö sanoisi :)

Nähdään ensi vuonna :)

Koru

Siitä asti kun tyttö syntyi, olen haaveillut ostavani hänelle oman korun. Sellainen jossa olisi ripaus häntä, mahdollisesti nimen etukirjain tai sitten se vain yksinkertaisesti olisi hänen näköisensä. Ajatuksena oli että voisin käyttää sitä itse hänen ollessaan ihan pieni ja sitten kun hän varttuisi, antaisin sen hänelle lahjaksi. Toki korun pitäisi olla kaunis, ajaton ja miellyttää ensisijaisesti minun silmääni koska mitäpä minä tuon pienen karvapääni mausta tiedän ;)

Olen haeskellut netistä ja pitänyt silmäni auki kultasepänliikkeiden edessä, tai mainoksia selatessani. Ainoa jonka tähän mennessä olisin kelpuuttanut on Kalevalan lapsikoru. Se hinta vain on liian tyyris minulle ja jokin siinä kuitenkin hangoitteli vastaan.

Nyt olen löytänyt etsimäni. Onneksi seurailen ihastuttavaa odotusblogia nimeltä Sydän soittaa lapselleni koska sieltä bongasin tiedon tästä sivustosta, josta korun löysin. Hetken sivuja selailtuani löysin monta vaihtoehtoa joista sitten päädyin siihen, joka tuntui olevan Se Oikea heti ensinäkemältä. Rakkautta ensisilmäyksellä.

Tässä mallissa on jopa sopivasti tyttäremme etunimen ensimmäinen kirjain :)

Koru on ihastuttava myös näin että ketjussa riippuu enemmän kuin yksi riipus. Tähän voisi mahdollisesti laittaa vaikka nimikirjaimet.

Kuvat täältä

Koru on hyvin yksinkertainen, hyvin minun näköinen. Ajattelin alunperin että haluan korusta tyttömäisen, ehkä hieman näyttävänkin mutta kun korua hain, alkoi se muovautua yhä enemmän ja enemmän yksinkertaisemmaksi kuvitelmissani. Sitten näin tämän ja tiesin että olen löytänyt etsimäni.

Silläkin uhalla että kuulostan periamerikkalaiselta nyyhkyleffalta niin haaveilen jo hymyssäsuin sitä kuinka saan pujottaa tämän korun tyttäreni kaulaan, mahdollisesti rippijuhlissa, tai ehkäpä valmistujaisissa tai 18-vuotis syntymäpäivillä. Halaamme ja hän kehuu ajatusta ja korua ihastuttavaksi. Sitä ennen taidan omia korun hetkeksi omaa kaulaani koristamaan :)

Ensimmäinen sana?

Nyt olen hieman herkällä päällä. Kävin tuossa aiemmin illansuussa sytyttelemässä lyhdyt ulkona (kyllä, vielä jaksan tuoda valoa tähän pimeyteen) ja kun tulin sisään, olohuoneen lattialla leikkivä tyttäreni ojentautui minua kohti ja huudahti:

Äittää..!

Voisiko se olla... ? Ensimmäinen sana?

Ihmettelin kun jouluna muut vannoivat kuulleensa tyttäremme sanoneen "äitt.. ättii.." kaltaisia sanoja kun ilmestyin näköpiiriin. Olenko itse niin puukorva etten kuule näitä?

Nyt tosin kuulin. Ja vähän herkistyin. Sydän hieman suli, hengitys jopa hivenen salpautui. Pikku ötökkäni, pullukkajalkaisen punkeroni ensimmäinen sana. Tai ainakin sen kova yrittäminen ;) Saa nähdä mitä tästä kehkeytyy.

Yhteenveto

Sinne jolkotteli sekin joulu ja kieltämättä pieni helpotus. Kukaan ei pakota syömään niin että meinaa tuupertua saunan lauteille mutta allekirjoittanut kyllä teki sen taas. Vain yhtenä päivänä tosin! Muuten joulu oli tyypillinen; ihana, rentouttava perhejoulu josta tosin kaksi lyhytkasvuista, toinen 10 kuukautta, toinen puolitoista vuotta ja rapiat, teki melko äänekkään, toiminnantäyteisen, hauskan ja aivan eri tavalla antoisan. Joulupukki kävi, lahjoja avattiin, papereita rapisteltiin ja lähinnä me äidit, sisareni ja minä, päästimme ne yllättyneet ilonkiljahdukset. Illalla pelattiin lautapelejä, naurettiin, miehet maistelivat konjakkia ja naiset rapistelivat konvehtirasioita.

Ja jos jollakulla nyt ei vielä tursu se joulu ulos korvista, niin pitäähän se hieman kuvia vilautella. Niitä tuli otettua kunnioitettavat 472 kappaletta. Kolmen päivän aikana, huh!

Saimme ihania lahjoja, kiitos ja kumarrus kaikille ystäville ja sukulaisille! Erityisen kiinnostavia olivat nämä vilkkuvat, kilisevät ja värikkäät lahjat. Myös serkkutytön mielestä. Loppujen lopuksi kävi niin että serkku innostui meidän tytön lahjoista ja tyttäremme järsi serkkunsa Duplo legoja. Jakaminen kävi kivuttomasti mutta entäs sitten tulevaisuudessa? ;)

Tapaninpäivä, tai tämä surullisenkuuluisa myrskypäivä vietettiin miehen perheen luona. Johtuen tästä myrskystä, matka sinne ei sujunut ihan kommelluksitta. Siihen sisältyi mm. himmailua huoltoaseman pihalla ja pohdiskelua mistä saadaan löpöä tankkiin sekä urotöitä kun mies siirsi kaatuneen puun pois ajotieltä ja minä syötin kylmää purkkiruokaa tytölle autossa. Mielenkiintoista :) Pääsimme tosin perille ja huolimatta että sähköt puuttuivat, oli tunnelma lämmin ja jouluinen vielä näin viimeisenä pyhäpäivänä.

Täälläkin saimme ihania lahjoja! Erityisesti huomioni kiinnitti tämä ihana puuhevonen jonka miehen isä oli entisöinyt meille. Rakastan näitä vanhanaikaisia leluja. Nukutimme tyttöä perintökehdossa vauvana ja nyt saimme tämän ihastuttavan keinuhevosen jonka haluan myös säilyvän suvussa perintönä.

Olin ajoissa liikkeellä mitä tulee alennusmyynteihin. Niinkin ajoissa että joulupäivänä kun pötköttelin maha pystyssä sohvalla, kävin ne minulle tyypillisimmät nettivaatekaupat läpi ja tilasin kaksi mekkoa Odd Mollylta ja Dayltä. Minua ei nappaa kauppojen alennusmyynnit, tuskastun siitä ryysyjen määrästä joten minulle se kivuttomin tapa on tehdä ostokset kotisohvalla. Tytölle en ole edes katsellut mitään. Tuota vaatetta tuli niin paljon lahjaksi etten edes tiedä mitä tarvitsisimme! :) Kauppa käy varmaan niinkin kuumana että en tiedä olisiko siellä enää meidän kokoja jäljellä.

Kuva täältä

Kuva täältä

Minusta on ihana että arki alkoi taas. Kotitekoiset, terveelliset ruuat, pitkät vaunulenkit, omat rutiinit, ystävät ja oma koti kullan kallis. Olisihan tuossa tosin vielä yksi uusi vuosi juhlittavana :)

Jouluntoivotus

Nyt kun olet siinä - blogiporukka lähtee nyt ansaitulle joululomalle! Omien kirjoitusten pariin palaillaan pyhien jälkeen joskin ei täältä nyt ihan periferiaan kadota (kiitos iPhonen) ;)

Haluan nyt kuitenkin toivottaa kaikille ihastuttaville lukijoilleni...

Olkaa kiltisti, naurakaa ja hymyilkää,
pitäkää toisianne kädestä, suukotelkaa ja halailkaa.
Syökää pipareita, laatikoita, kinkkua, kalaa, mitä mieli halajaa.
Turvotkaa ja paisukaa. Se kuuluu asiaan!

Ottakaa kuvia, huonoja, mutta unohtumattomia,
aitoja, kauniita, koskettavia ja pysähdyttäviä.
Niitä jotka päätyvät kehyksiin,
joita muistelette kymmenen vuoden päästä,
niitä joille ulvotte naurusta, häpeätte silmät päästä,
niitä joiden vuoksi saatatte jopa herkistyä kyyneliin.

Koristelkaa kuusi, 

yhdessä perheen pienimpien kanssa.

Jahdatkaa joulupallot varastanutta taaperoa,

etsikää kuusen alle piiloutunut,
tirskuva, leikkivä,
havunoksia hutkiva vauva.

Kutitelkaa, suukottakaa pikku neniä,
silittäkää punehtuneita poskia, nuuhkaiskaa pientä niskakuoppaa,
laulakaa yhdessä ja leikkikää.

Rapsuttakaa lemmikkejä,
hemmotelkaa ja pitäkää hyvänä.

Nauttikaa lahjoista, rakkaudella käherretystä lahjanaruista,
rapisevasta paperista,
yllättyneistä kiljahduksista.

Olkaa vaan älkääkä kantako huolta huomisesta ♥

Valkeaa

Oi ihana lumi!

Viipyisitkö, jäisitkö, pysyisitkö luonani?

Makea tunnustus

Sain tunnustuksen hb:ltä blogista Kuka kehtoa keinuttaa. Kiitos kaunis! :)

Ohjeet ovat seuraavanlaiset:

- Kiitä tunnustuksen antajaa

- Tee aiheesta postaus

- Vastaa kymmeneen annettuun kysymykseen

- Anna tunnustus 10 blogille, jotka mielestäsi ansaitsevat sen.

Kysymykset ja vastaukset:

1. Lempiväri: Olen aina pitänyt vihreästä väristä. Riippuu mikä sävy kyseessä, tummemmat värit käyvät vaatetuksessa, pirteämmät vaikka lastenhuoneen sisustuksessa. Pidän myös maanläheisistä, syksyn väreistä; ruskea, oranssi, punainen ym.

2. Lempieläin: Koira. Haluan niitä useampia vielä joku kaunis päivä.

3. Lempinumero: 4

4. Paras alkoholiton juoma: Vesi, joko ihan kraanasta tai sitten Lidlin kivennäisvesi

5. Facebook tai Twitter: Facebook. Minulla oli Twitter tili kun työskentelin mediatoimistossa mutta deletoin sen juuri muutama viikko sitten.

6. Intohimosi: Suolainen naposteltava. (Oletan että tarkoitti ruokaa kun vaklasin muiden vastauksia ;)

7. Lahjojen antaminen vai saaminen: Kyllä se antaminen tuo niin hitsin hyvän mielen. Tietenkin on myös kiva saada.

8. Mieleisin kuvio tai muoto: Minusta se pyöreä pallo on aina ollut kiva :)

9. Paras päivä viikossa: Perjantai.

10. Lempikukka: Minusta gerbera on aina ollut kaunis. Simppeli, sellainen aidon kukan näköinen. Vinkkivitonen miehelle!

Tämä haaste lähtee näille ihanille tyypeille ja blogeille. Turisen taas tutut jutut ja sanon että pahoittelut jos olet jo tämän saanut ja voit olla tekemättä jos haluat :)

Kepulaisen äiti, blogista Äidinmaitoa

Bleue, blogista Sininen keskitie

Peikkotytön äiti, blogista Pienen peikkotytön elämää

Minnetuuli, blogista Minne tuuli kuljettaa

Uudenvuodenlupaus

Löysin eilen käsipainoni hyljättyinä vaatehuoneen nurkasta. Ne olivat kasanneet mojovan pölykerroksen päälleen. Lunastin uudenvuodenlupaukseni hieman ajoissa ja aloitin eilen nostelemaan painoja jotta saisin käsivarsia kiinteytettyä ennen kesää.

Olen melko mukavuudenhaluinen ihminen ja myönnän että useimmiten tunnen sohvan vetovoiman vahvemmaksi kuin crosstrainerini tai lenkkipolun. Kaikki "kuntoon kesäksi" - projektit ovat aina kaatuneet ennemmin tai myöhemmin. Olen sitä mieltä että liikunnan pitäisi olla luonnollinen osa sitä elämää, jos joudun sitä tekemään hampaat irvessä, jossain vaiheessa kadotan mielenkiinnon. Olen sellainen touhukas ihminen, kulutan (toivottavasti) jonkinlaisen, hyvän perustarpeen päivässä kun järjestelen, siivoan ja juoksen tytön perässä. Koiran kanssa tarvon mielelläni metsässä paksussa lumessa, sohjossa tai mudassa. Ulkoilma on minulle kaiken A ja O. Nahistun kuin porkkana jos en pääse ulkoilemaan tietyin väliajoin.

Raskauskilot ovat lähteneet ihan huomaamatta, ilman sen suurempaa ruokaremonttia. Ruokavalioni tosin tarvitsisi varmaan pientä preppausta, syön liian vähän, liian harvoin. Hyi hyi, tiedän. Makea ei enää pahemmin maistu vaikkakin näin joulun alla on tultu syötyä niin pipareita kuin suklaatakin. Liikkuva pieni energiapakkaus joka tyttärenäni tunnetaan, on tehokkaasti vähentänyt tuota ruokailu-aikaa. Kun hän nukkuu, teen kaikkea muuta kuin syön, kun hän herää, vaatii hän paljon huomiota, joten ruokailu saattaa olla aika hektistä. Kuulostaa varmaan tutulta aika monen äidin korvaan? ;) Turhahan sitä on kuitenkaan jälkikasvuaan tästä syyttää, joten katsotaan vaan rehellisesti sinne peiliin.

Hassua muuten miten sitä huolehti kesällä niistä raskauskiloistaan. Syksy tuli, kilot unohtuivat, tyttö kasvoi, kehittyi, alkoi liikkumaan eri tavalla, päästi valloilleen sen ihastuttavan, pippurisen tahtonsa ja pam! Kilot karisivat mutta nyt olisi jäljellä se pitkäjänteisyyttä vaativa työ. Kunnon kohottaminen ja kiinteyttäminen.

Taka-ajatuksena on se että voi hyvin, jaksaa tytön kanssa ja sietää katsella itseään peilistä. Vaakaa en pahemmin tuijota, saatikka mittanauhoja. Luotan että kyllä ne ennen raskautta päälle sujahtaneet Levikset kertovat totuuden ;) Mielessä siintää myös uusi raskaus sitten mahdollisesti ensi vuonna. Olin mielestäni hyvässä kunnossa kun aloin odottamaan tyttöä, uskon että tällä oli syynsä siihen että jaksoin hyvin ja raskaus oli helppo tietyiltä osin.

On tässä taas uudenvuodenlupausta kerrassaan! Olen tehnyt viimeksi viisitoista vuotiaana uudenvuodenlupauksen joka taisi liittyä johonkin poikaan johon olin ihastunut. Olisiko aika? Harmi vaan etten usko niihin :) Lupauksia voi tehdä pitkin vuotta, en usko että nimenomaan se uusi vuosi auttaisi pitämään ne.

Minun käsipaino-ohjelma jonka bongasin KuntoPlus sivuilta.Ei näillä varmaan ihan Madonnan tasolle päästä (en välttämättä haluaisikaan) mutta jos pääsisi edes siihen olotilaan että olisi itse tyytyväinen. Minulla on kahden kilon painot omasta takaa. Tämän asunnon entiset omistajat jättivät tänne 3 kilon käsipainot (wink wink) joten näillä pääsee pitkälle. Vai pitäisikö alkaa nostella tuota kiemurtelevaa, kiljuvaa, tirskuvaa, pakoon pötkivää tyttöä?

Ohjeet täältä.

PS. Tämä postaus tehtiin piparkakkujen voimalla.

Hyvä kiertämään

Nyt on ollut poikkeava joulunodotusaika kun en ole ostanut kuin muutaman joululahjan tyttärelleni sekä kummitytölleni. Miehen kanssa ostamme toisillemme jotain pientä. Myönnän että on ollut rentouttava vain koristella sitä joulua ja sen jälkeen odotella.

Sen takia on varmaan ollut aikaa myös ajatella niitä jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Ajatella hyväntekeväisyyttä ja sitä mitä voisin tehdä toisten hyväksi. Tiedän että olen hieman myöhässä - joulupuu keräykset ovat loppuneet tai loppumaisillaan ja jouluunkin on aikaa enää vajaa viikko. Ajatus on kuitenkin tärkein, eikö?

Laitan nyt kuitenkin hieman hyvää kiertämään.

Toivoisin että kaikki lapset saisivat nauttia joulusta, erityisesti sitä että he saisivat sen Raittiin joulun. Minulla ei ole mitään henkilökohtaisia patoumia alkoholin suhteen, vaikka tiedostankin sen että pitkät pyhät joissakin perheissä tarkoittavat myös sitä alkoholin lipittämistä. Se on hyvin surullista. Ajatella että joku lapsi odottaa sitä joulua pelolla, kauhulla. Kun sitä pitäisi odottaa innolla ja jännityksellä. Täällä on siis mielestäni erittäin hyvä kampanja joka jokaisen pitäisi tiedostaa.

Kuva

Blogeissa olen nähnyt myös paljon ihania juttuja. On lahjoja niitä tarvitseville lapsille, muuta hyväntekeväisyyttä, kierrätystä jne. Tulee hyvä mieli. Ystäväni on auttanut monena vuonna tuolla Veikko Hurstin kodittomien joulussa ja hän auttaa myös ongelmaisia nuoria. Ihan mieletöntä.

Yksi mikä aina koskettaa minua on verenluovutus. Nyt siitä on huutava pula. Tosin eikö siitä ole aina? Tämä teksti kosketti.

Luovutin viimeksi ennen raskautta, sen aikana en luovuttanut, enkä imetyksen aikana. Imetys päättyi kaksi ja puoli kuukautta sitten, sen jälkeen en ole voinut tietyistä syistä johtuen luovuttaa, mutta joulun jälkeen voin sen jälleen tehdä. Tämä on minulle jostain syystä hyvin tärkeä asia. Muistan yhäkin ensimmäisen kertani. Menin miehen ja siskoni kanssa, minua jännitti ihan kamalasti. Hoitajat olivat ihania ja kehuivat minua kovasti. Neulakammoinen ;) Sain tästä ihan mielettömän hyvänolontunteen jonka haluan kokea yhä uudelleen!

Nämä ovat asioita joita olen pyöritellyt paljon päässä. Olisi niin ihana auttaa. Olin Amnestyllä ja WWF:llä kuukausilahjoittaja ennen hoitovapaalle jäämistä. Olen lapsesta asti rakastanut hylkeitä joten ollessani noin kymmenen vuoden ikäinen, päätin että yritän pelastaa kaikki Saimaannorpat. Ainakin tavoitteet kohdillaan! ;) Niin minusta tuli Saimaannorpan kummi tuossa nelisen vuotta sitten kun opiskelut oli opiskeltu ja sain säännöllisiä tuloja. Myönnän tosin että joskus mietin mihin rahani menevät? Kuinka iso osa niistä meni sinne norppien suojelutyöhön?

(Olin ajatellut laittaa tähän kuvan Saimaannorpasta mutta en laittanutkaan. Googletin tosin kuvia ja yksi tuloksista oli ystävämme Tuksu = Johanna Tukiainen. Nousemassa järvivedestä yllään vain paksut, luonnolliset,vaaleat kiharansa. Häiritsevää, mutta kävi melkein jopa sääliksi. Kukapa haluaisi kuulla itseään kutsuttavan saimaannorpaksi).

Rakastan myös koiria. Ottaisin jokaisen kaltoin kohdellun koiran tänne jos saisin, jos olisi tilaa, jos vain yksinkertaisesti kykenisi! Tiedän että haluan joskus aikuisen koiran, jonkun jota kukaan muu ei halunnut tai arvostanut. Meiltä se saa rakastavan kodin, sitten kun olemme miehen kanssa eläkkeellä, meillä on kolme koiraa ja käymme kävelyillä yhteensopivissa tuulipuvuissa.

Joskus vain tekisi mieli tehdä jotain konkreettisempaa, vaikka sitten mennä viettämään aikaa sellaisten lasten kanssa, jotka ovat sitä rakkautta vailla. Päädyn sitten aina hellimään tuota omaa joulun ihmettäni, kiitollisena siitä että saan olla äiti, juurikin hänelle.

Tämä ei ole mikään hetkellinen hurskas päähänpisto vaan olen huomannut miettiväni paljon näitä asioita, etenkin sen jälkeen kun minusta tuli äiti.

Ja tämä joulu kyllä saa minut aina niin tunteelliseksi. Tämä ihana vesisade ja kaikkea ;)

Ensimmäiset kuukaudet

Täälllä taas runosuoni sykkii. Nostan hattua sille joka jaksaa kahlata nämä minun kirjoitukset läpi ;) Tämän jälkeen taidan pitää pienen blogibreikin!

Nyt en vaan voinut vastustaa suoranaista kirjoittamisen himoa kun Elina kirjoitti Halaus päivässä postauksen kommenttikenttään mm. näin "Olisi muuten mukava lukea kokemuksiasi näin jälkikäteen ensimmäisistä kuukausista vauvan kanssa". Oli ihana muistella vauva-aikoja ja kirjoittaa niistä, kiitos Elina :)

Ensimmäiseksi pitää kuitenkin todeta että en muista kovin paljon. Kaikki eivät turhaan sano että nämä asiat, vauvan ensimmäiset viikot, kuukaudet, ehkä myöhemmin jopa vuodet unohtuvat helposti. Muistan joitakin hetkiä, katkelmia, varsinkin kun katson tytön kuvia. Imetyksen ja sen tuomat tunteet muistan varmaan parhaiten - olihan se aika mullistava kokemus. Muistan kuinka tyttö oli rinnoillani jatkuvalta tuntuvan ajan, kuinka vaihtelin liivinsuojia yhtenään, hörpin mammateetä, mussutin karkkia kun tyttö söi, söi, söi, kuinka mies teki minulle aina aamu- ja iltapalan ja kuinka Livin Koirakuiskaaja ohjelmasta tuli kestosuosikki. Minusta tuli kuukaudessa pätevä koirankouluttaja :) Tuntuu etten käynyt ulkona lainkaan, että sohvaan painuisi takamukseni kokoinen jälki ikiajoiksi ja haisisin vanhalle maidolle ja puklulle koko lopunikääni. Muistan myös sen yhteenkuuluvuuden tunteen, jopa kahden tunnin välein yöllä kun silmissä oli kilo hiekkaa ja vannoit ettet koskaan enää lähde tähän toiste.

Totuus on että kävimme ulkona, tarvoimme siinä loskassa upouusien vaunujen kanssa ja olin niin ihmeissäni siitä kaikesta että olisin voinut pysäyttää jokaisen ohikulkijan ja sanoa että "Tiesitkö että minä olen äiti". Kävimme neuvolassa jossa aina pelkäsin että hän kakkaa vaa`alle tai alkaa huutamaan odotushuoneessa. Kävin myös yksin lenkillä ja kun tyttö vietti aikaa isän kanssa, pitelin koiraa  sylissäni jotta se ei tuntisi itseään ulkopuoliseksi. Vaikka se onkin 38 kiloinen kultainennoutaja. Nähtävästi äitivaihe iski aika pahana päälle tuossa vaiheessa.

Muutimme kun tyttö oli kuukauden ikäinen. Vuokra-asuntomme vaihtui omistusasuntoon, tähän meidän ihanaan unelma-asuntoomme johon olen pikkiriikkisen rakastunut enemmän ja enemmän joka päivä. Kiersimme koko asunnon ja esittelimme tytölle jokaisen huoneen. Ensimmäisen yön kuuntelin talon natinaa ja tytön hengitystä, imetin ja tuijottelin pimeyteen.

Muuton jälkeinen viikko oli yksi rankimmista viikoista tytön ensimmäisten kuukausien aikana, vaikka mies oli talvilomalla ja tytön hoidossa oli neljä kättä. Kaikki se tavaroiden epäjärjestys, imetys ja yleinen sählääminen pahvilaatioiden seassa oli jotenkin kamalaa. Plus en ole koskaan pitänyt muuttamisesta, kukapa pitäisi! ;) Joten vinkkivitonen kaikille tuoreille äideille; älä muuta vastasyntyneen kanssa. Älä missään nimessä. Kaikki varoittelivat meitä mutta minä vain naureskelin että kyllä me pärjätään. Kyllä me pärjättiinkin. Lähimmän pizzerian,  minä sekavien hormonieni ja mies pitkän pinnansa ansiosta.

Kevään ja kesän vietimme kahdestaan ja kolmistaan. Minusta on oli ihana kun aloin saada varmuutta tässä äitiroolissani. Alku ei nimittäin ollut mikään oppikirjan mukainen meillä. Minulla ei noussut äidinrakkaus heti pintaan, alkupäivät vain ihmettelin ja tuijottelin tyttöä ja mietin mihin olen pääni pistänyt. Automaattisesti sitä jälkikasvuaan rakastaa, en vain tuntenut sitä rakastumisen tunnetta. Tunsin itseni jotenkin poikkeukselliseksi kun kaikki muut tunsivat yhteyden samantien. Kotona olin pihalla kuin lumiukko. Mies hoiti suurimman osan, minä katsoin vierestä ja opettelin. Tuolloin taisin havaita sen kuinka haluan että olemme miehen kanssa molemmat tasavertaisia, ei ole mitään valtajakoja, ei mitään paremmuutta, aliarviointia, ylisuorittamista tai kilpailua. Arvostan hänen mielipiteitään, osallistumme molemmat kasvatukseen samalla panostuksella ja hänen syli on ihan yhtä hyvä paikka, kuin omani.

Miehen lähdettyä isyysloman jälkeen töihin, itkin muutamat itkut ja se oli siinä. Ehti kulua päivä ja pikkuruinen taikinapalloni oli kietonut minut pikkurillinsä ympärille. Vietimme aikaa lattialla viltin päällä, sängyllä tai sylissä ja höpöttelin tytölle paljon. Välillä viskoimme lelukaaren leluja ja kutittelin hänen pikkuisia kylkiään. Lenkkeilimme myös hyvin paljon ja tutustuimme uuteen paikkaan. Minä sulattelin raskauskilojani imetyksen tahtiin, ainakin yritin, ja tyttö kasvoi terkan tärkeillä käyrillä niin kohisten että "ooh" huutoja päästeltiin vastaanotolla. Olin jo totaalisen rakastunut häneen, tuohon sylkykuplia puhaltelevaan puolikaljuun tyttäreeni.

Jotenkin se äitiys tempaisi mukaansa mutta en kuitenkaan halunnut ihan hukkua sen vauvalandian syövereihin. Katselin ja kuuntelin kiinnostuneena kun ystäväni puhui kestovaippojen ihmeellisestä maailmasta - se ei vain ollut meitä varten. Kärsivällisyys ei riittänyt liinailuun vaan ostimme minulle helpon ja kätevän Manducan johon nukutimme tyttöä hyvin usein. Tein asioita kuten parhaaksi näin, melko vähän luin netistä mitään suosituksia enkä tainnut avata kuin yhden vauvaopuksen tytön ensikuukausina. Kuuntelin paljon vanhempia ja kokeneempia, arvostin neuvoja ja mielipiteitä. Ratkaisut joihin päädyimme olivat kuitenkin aina niitä kuuluisia vaiston sanelemia, tai maalaisjärjellä tuotettuja. Yhdessä päätettyjä.

Täysimetin pitkään, aloimme tekemään soseita itse vain sen takia, koska ne yksinkertaisesti maistuvat paremmilta ja tyttö on nukkunut omassa sängyssään kolmen viikon vanhasta lähtien. En enää muista milloin tyttö kääntyi ensimmäisen kerran, nosti päätään tai lähti liikkumaan koska näillä asioilla ei loppujen lopuksi ole minulle niin suurta merkitystä, kuin sillä että saan olla hänen äitinsä. Lukevat ne toki vauvakirjassa, tuossa muistojeni pienessä aarreaitassa. Myös blogini on perustettu sitä varten että saan mustaa valkoisella tästä ihanasta, ainutlaatuisesta ajasta.

Ylpeä toki olin, olen yhä ja olen niin kauan kuin henki minussa pihisee, mutta ei tämän äitiyden tarvitse olla suorittamista, aivan kuten sen lapsen ei tarvitse olla suorittaja. Täydellistä äitiä en ole nähnytkään! Tunnen vain erilaisia äitejä jotka tekevät asioita eri tavalla, kuitenkin sillä oikealla tavalla, itseensä luottaen. Samalla he ovat jalat maassa tyyppejä, ihan omia itsejään, omine mielipiteineen ja uskomuksineen. Ei kukaan yritä tyrkyttää toiselle mitään, juttelemme sulassa sovussa, ja tulemme toimeen. Mahtava tukiverkosto!

Ja tämä kaikki edellämainittu sopii juuri meille, meidän luonteeseemme ja elämäntapaamme. On kuitenkin sata ja yksi tapaa tehdä näitä ihan samoja asioita oli kyse sitten vaipoista, sosepurkeista, imettämisestä tai loppujen lopuksi siitä kasvatuksesta. Kekittyy mielummin siihen omaan tapaan tehdä asioita eikä siihen kuinka naapurin Irma ne tekee ;) Olen myös ikuinen romantikko ja sanon että ei voi mennä kovin pahasti päin prinkkalaa jos tekee asioita aidosta rakkaudesta siihen lapseen.

Loppuhuomatuksena että ystävästäni tuli eilen äiti pikkuiselle poikavauvalle. Itku tuli kun kuulin että kaikki on hyvin. Saattoi olla hetken jopa täpärällä. Tämä teksti on myös heidän kunniakseen. Voikaa hyvin!

Äitinä oleminen on kuitenkin tosi kivaa kun sen oikein oivaltaa ja antaa mennä vaan ;) Ja kyllä tähän toistamiseen lähdetään vielä, se on varma se!

Uudet rutiinit

Haaveilen pulkasta tytölle. Pienet on haaveet, kyllä. Löysimmekin Prismasta parinkympin vauvapulkan jossa on vyö. Olin jo hivenen ahdistuneena miettinyt sitä miten yhdistän aamulenkit tytön ja koiran kanssa jos lunta mahdollisesti (!) tulee tänä talvena lähellekkään sitä määrää mitä viime tai edellisvuonna. Varsinkin kun en tiedä tätä aurauspolitiikkaa täällä "landella".

Mies keksi kuningasajatuksen! Pulkka tytölle kun menemme koiran kanssa lenkille. Olin niin helpottunut! Tämä kotonaolo voi joskus tehdä tämän, että muodostan jostakin asiasta kauhean ongelmavyyhdin jota sitten pyörittelen täällä tuskastuneena, mutta kun esitän asian miehelle, hän löytää samalla sekunnilla jonkin yksinkertaisen ratkaisun. Ja sitten saa tuntea itsensä ihan idiootiksi ;)

Emme tosin ostaneet pulkkaa vielä. Tuolla sataa vettä tälläkin hetkellä.

Tänään opittiin jotain uutta. Nimittäin nousemaan vasten pinnasängyn reunaa. Ai että oltiin polleana :) Tyttö ei ole ennen sitä tajunnut, tosin en ole häntä sinne montaa kertaa laittanutkaan ellemme mene tietenkin nukkumaan. Nyt kesti ehkä kymmenen sekuntia kunnes alkoi kuulumaan hirveää ähinää ja siellä sitten kikatettiin pystyssä kun tulin ovensuuhun.

Olen hyvin hämmästynyt siitä kuinka kivuttomasti kaikki uusien asioiden opettelu ja uusiin rutiineihin siirtyminen on sujunut tässä 10 kuukauden aikana. Olen myös yllättynyt kuinka lapsentahtisesti tässä on edetty. Jokainen kehityssuunta ja uusi asia on tullut ikäänkuin luonnostaan. Muistan kun ennen kyselin muilta, kokeneemmilta äideiltä, miten he olivat asiat tehneet. Sain aina kädenhuitaisun ja saman puhkikuluneen sanonnan "Äh, kyllä ne asiat menevät sitten ihan luonnostaan". Silloin se yliolkaisuus saattoi ärsyttää ja mietin aina että miksi kukaan ei voi antaa jotain konkreettista neuvoa. Nyt olen samanlainen. En muista yhtäkään uutta asiaa tai rutiinia joka olisi pitänyt sovittaa elämäämme tai rytmiimme jotenkin vaivalloisesti, pakottamalla tai josta olisin mahdollisesti jotenkin stressannut.

Viimeisin "villitys" on yhdet päiväunet. Tässä hieman haetaan sitä rytmiä, riippuen milloin tyttö herää aamulla mutta selkeästi suunta on se että yhdet päiväunet alkaisi riittää. Tänään olemme heränneet vasta hieman kahdeksan jälkeen. Päiväunille hieman puolepäivän jälkeen. Herätys ennen kahta ja yöunille seitsemän aikaan. Jos heräämme aamulla seitsemältä tai aiemmin, tyttö saattaa tarvita pienet torkut aamupäivällä. Henkilökohtaisesti (jos minun mielipidettä kysyttäisiin ;) nämä saisivat jäädä pois. Turha kaksikymmentä minuuttinen jonka vietän netissä notkuen.

Vaikka voisin sanoa itsestäni etten ole mikään kaavoihin kangistunut ihminen niin tähän kaavaan kangistun ihan mielelläni :) Viime aikoina tyttö on nukkunut myös 13 tunnin yöunet putkeen (joo, en tiedä miksi valitan väsymystä!) joten hän repii sieltä sen kaiken energian. Päivät kun mennään aivan toisenlaisella vauhdikkuudella ja intensiteetillä kuin koskaan aiemmin.

Tänään ährättiin ennen päiväunia. Sukkahousuja revittiin niin että saumat paukkui. En ihmettele, epämukavat kapistukset. Mutta kuitenkin niin käytännölliset tuollaiselle vauvan ja taaperon välimaastossa liikkuvalle lapselle.