Ihanan karmea vauvavuosi ja puolikas

Teen upealle kevätpäivälle aikamoiset oharit kun suljin kaihtimet, laitoin musiikin soimaan korviin ja istuin kirjoittamaan. Tämä tosin vain tytön päiväunien ajan. Olen vielä tämän päivän "yh-äitinä" ja olen odottanut tätä pikkuruista helmeä, omaa aikaani jo puoli kymmenestä lähtien. Päiväunien jälkeen heitetään tytön kanssa arskat nenille ja lähdetään ulos mahdollisimman pitkäksi aikaa. Ikkunasta olen laittanut merkille kuinka kevät on taas villinnyt ihmiset; teinipoika kulki t-paidassa talomme ohi (hormonit lämmittää!) ja naapurin keski-ikäinen setä kurvaili avoautollaan pihamaalla (mielestäni hän näyttää aika spedeltä sen kyydissä, mutta olkoon se vain minun hiljainen mielipiteeni ;). Laitoin minäkin kevään ensimmäisen lakanan ulos kuivumaan. Odotan jo sitä huumaavaa tuoksua!

Olen taas aamun pähkäilly vauvavuoden ihanuutta ja kurjuutta kaiken sen legopalikoiden rakentamisen ja loruleikkien ohessa. Jostain syystä viime aikoina korvasi ovat höristyneet muiden äitien ihanan rehellisille mielipiteille vauvavuodesta, lähinnä siitä 0-6 kuukaudesta.

Olen yllättynyt kuinka moni on kokenut juurikin ne ensimmäiset kuusi kuukautta kaikista raskaimpana aikana. Olen hätkähtänyt uteliaisuudesta kun kommentit ovat vaihdelleet lähestulkoon kurjuudesta kärsimykseen. "Olin nääntynyt ensimmäisen puoli vuotta", "Jos olisin tiennyt että se on sellaista, en olisi halunnut lapsia", "Se oli yhtä helvettiä", "Se oli elämäni rankinta aikaa". Toki sieltä löydetään ne kultahiput mutta mielipidettä ei kukaan tuntemani ihminen ole vaihtanut. Vauvavuosi tai sen puolikas on koettu pääsääntöisesti raskaana ja uuvuttavana ja moni on sanonut että elämä alkoi vasta kun lapsi oppi kävelemään tai täytti vuoden. Surullista sinänsä kun vuoden jälkeen moni jo palaakin työelämään mutta ymmärrettävää. Leimaahan sitä aikaa aikamoinen epävarmuus ja muutos. Kieltämättä vauva kyllä heittää elämässä kaiken ylösalaisin, ei siihen oikein taida osata varautua lukemalla neuvolan ohjekirjasia, vai? ;)

Minusta tämä on vain puhtaasti mielenkiintoista, jokainen kokekoon nämä tietyllä tapaa arat ja vaiherikkaat kuukaudet omalla tavallaan. Tunnen itseni vain porukan mustaksi lampaaksi, melkein petturiksi kun muut selittävät suu vaahdossa vauavuoden kurjuutta. Minusta ensimmäiset puoli vuotta olivat leppoisia ja helppoja. Minut on tosin myös päästetty helpolla, meidän outolintu, varsinainen uninalle tytöksi ei valvoskellut öitä 3,5 kuukauden jälkeen joten en koskaan kärsinyt univeloista. Kompastuskivi oli päiväunet joita opittiin kunnolla nukkumaan vasta siinä 9 kuukauden korvilla. Jossain vaiheessa kärsin täydellisestä oman ajan puutteesta ;)

Tällä hetkellä tyttö vaatii sataprosenttisen huomio(ni) kun huomaan häntä kismittävän tuo oma kävelytaidottomuus. Tilanne on lähes sama kuin silloin kun opeteltiin konttaamaan enkä saanut mennä toiseen huoneeseenkaan ilman järjettömiä protestihuutoja. Se oli rankkaa aikaa. Tyttö lähti liikkumaan melko myöhään ja siinä kesti kauan kunnes hän pääsi liikkeelle. Nyt konttaamalla ei päästä tarpeeksi nopeasti, jalat olisi kiva saada alle mutta vielä ne eivät kanna tarpeeksi nopeasti, tarpeeksi kauas tai ylipäätään tarpeeksi. Tuloksena raivarit joita ilmenee nykyään monet päivässä.

Tänään häivähti mielessä se suloinen pieni pullukka joka ähelsi leikkimatolla ja sai iloa hilpeästi pörisevistä leikkikavereista niin että sain kävästä pikasuihkussa, suhasta ripsarit silmään tai juoda aamukahvin, joka vain asetettiin vaunuihin sen kymmenkiloisen, selkä kaarella raivoaan uhkuvan taaperon sijaan ja joka katseli sinun ilmeitäsi ujo pieni hymy kasvoilla sen legopalikoita viskelevän, esiuhman suossa kärvistelevän jälkikasvumme sijaan (kyllä, meillä eletään välillä sangen haasteellisia aikoja). Sanoin miehelle että voisin yhdeksi päiväksi ottaa tuon ajan takaisin, palata hetkeksi niihin kuuman hiostaviin kesäpäiviin kun kuljit maitoläiskät rinnuksilla jossain autuaan harmonisessa imetyshormonitilassa.

Joskus taas huomaan ajattelevani sellaista varsamaisen hoikkaa, hiukset pitkällä ponihännällä hyppelehtivää nuorta tyttöä ja hymyilen miettiessäni miltä tämä, vielä tällä hetkellä pulleat posket omaava tyttäreni näyttää viiden vuoden päästä. En malta odottaa sitä(kään).

Vaikka tiedän että vauvavuosi on vielä toivottavasti edessä, tiedän myös ettei se koskaan tule olemaan samanlaista kuin esikoiseni kanssa. En tuijottele kesätuulessa hulmuavia oksanlatvoja kun makaan sängyllä ja imetän sulassa sovussa pientä vauvaa vaan luultavasti karjun sängyn pohjalta kieltoja ja yritän suojata kuopukseni korvia melulta. Voi olla että minulla on aika karu kuva kahden lapsen taloudesta mutta toisaalta, kuvani oli karu myös tyttöä odottaessani. Sain niin paljon varoituksia siitä kuinka rankkaa se on ja kuinka kuluttavaa, kuinka paljosta joudut luopumaan että yllätyin positiivisesti siitä kuinka nautittavaa ja helppoakin se aika ajoin oli. Pessimisti ei pety ;)

Kuvat ah niin ihanan puolikkaan vauvavuoden ajalta. En palaisi näihin päiviin pidemmäksi aikaa kuin siksi yhdeksi päiväksi mutta tykkään muistella niitä usein. Kuvia selaillaan silloin tällöin ja usein laatikoita siivotessani käteen osuu jokin tytön alkuaikojen lempilelu. Eilen mies löysi tytön vanhan, hänen niitä ensimmäisiä lelujaan joka pörisee ja pärisee, kun narusta vetää. Ojensimme sen työlle ja hän katseli sitä hetken ja viskasi pois. Minua hymyilytti. Huspois vauvamuotit ja höpinät, hei täällä kasvetaan! ;)