Merellinen sunnuntai

Huomaan etten ole muutamaan viikkoon jaksanut kiinnostua sisustuksellisista seikoista, saatikka koristetyynyjeni sekasotkusta sohvalla. Yksi keväinen, lähes kesäinen päivä (tänään) ja löysin itseni taiteilemasta kukka-asetelmia ja miettimästä uusia kesäverhoja, istutuksia pihalle, pihatuolien päällysteitä, aurinkovarjon väriä, tytön uimapukua sekä suunnittelemasta kesän viikonloppu- ja lomareissuja.

Innostus hiipi pihatöiden lomassa aamulla. Saimme koiran tassukarvat trimmattua valmiiksi, haravoitua, harjattua ja tyttökin ehti pihamaalla tehdyn seikkailuretken tuloksena tömpsähtää naama edellä kukkapuskaan. Komean huudon saattelemana. Hän on mahdoton vahdittava koko ajan -jopa neljälle silmäparille - mutta tästä(kään) ei koitunut kyyneliä vakavampaa. Hän ei vieläkään kävele vaan mönkii pihalla eteenpäin mutta saa silti aikaan aikamoista tuhoa niin itselleen kuin ympäristölleen.

Vietimme tänään merellisen päivän. Kävimme venesatamassa nuuskimassa meren tuoksuja ja haaveilemassa veneilystä. Mies on veneillyt koko ikänsä, hän on taitava merenkävijä ja innostavaa seuraa tällaiselle tietämättömälle ihmiselle kuin minä. Olin ennen järvi-ihminen mutta miehen vaikutuksen seurauksena merestä on tullut minulle entistä tärkeämpi. Siinä on sitä voimaa ja salaperäisyyttä jota ei järvestä saa. Kunnioitan ja jopa pelkään vettä mutta se kiehtoo suunnattomasti. Voisin valokuvata sitä tuntikausia. Haluan että tyttö tottuu veteen ja ettei hänestä tule tällaista arkajalkaa kuin minusta ;) Merinäköalaan meillä ei varaa ole mutta kiitän onneani että asumme sen läheisyydessä.

Koira sai paniikkokohtauksen laiturilla kun laumanjohtaja erkani laumasta ja käveli laiturin nokkaan ihailemaan maisemia tytön kanssa. Hän seisoi tassukarvat täristen tuulessa ja uikutti. Rentoutui vasta kun olimme kaikki koolla. Jos menee veteen koiran kanssa, yrittää tämä ensimmäisenä pelastaa sinut. Ihmettelen tätä ominaisuutta koirassa - ja rakastan. Oma kultainen pelastusrenkaani.

Meren läheisyydestä ja raikkaasta ilmasta sai taas ihan uutta voimaa viikkoon ja miehen pitkiin iltavuoroihin. Vaikka tuuli oli vielä kolkko, aurinko porotti lämpimästi ja tuntuu että talven kalpeuskin alkaa pikkuhiljaa väistymään kasvoilta - olen ulkoillut paljon ja ensimmäiset kesakotkin on havaittavissa nenänpäällä! Olen aina ollut niihin hieman viehtynyt. Kiitos äidin puolen punapigmentin :)