Taaperolandia

Kahden "lähestulkoon aamusta tukka putkella" - päivän jälkeen koti on ihana paikka. Astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys, likaisten sukkien noukkiminen lattialta, koirankarvojen imurointi, keittiönpöydän jynssäys, pesukoneen rauhoittava hurina ja blogin kirjoittaminen hiiskumattomassa hiljaisuudessa, välillä ikkunasta ulos pällistellen ovat yhtäkkiä taas askareita, joita olen kaivannut ihan hirvittävästi.

Mutta mitä kuuluu meidän vuoden ja muutaman kuukauden ikäiselle taaperolle? En ole kirjoitellut tytön kuulumisista vähään aikaan, vaikka toki hän vilahtaa kaikissa teksteissäni jollain tapaa. Olet nyt vaan sellaisessa höperö-äiti moodissa tuon höperön taaperoni kanssa ja johon olen jotenkin ihan höperöllä "lässytilää" tavalla hirvittävän ihastunut.

Vielä ei kävellä, vielä maailma on uusi ja jännittävä paikka sammakkoperspektiivistä ja seiniä, sohvia, tuoleja, koiraa, minua, taaperokärryä ja lähinnä mitä tahansa vasten tutustumalla. Itsenäisiä askeleita otetaan huojuvasti, epävarmasti, naureskellen ja tirskahdellen. Neljä valkoista leipäkirvestä pilkottaa suusta kun naureskellaan niin, että koko naama menee hassusti ruttuun ja itseltäkin pääsee raikuvat, spontaanit naurut. Välillä edetään pylly pystyssä karhukävellen, välillä muksahdellaan, harvoin enää itketään ja meno jatkuu päivä päivältä pontevammin tavalla, joka saa äidin pudistelemaan päätään. Portaikkoon livahdetaan kun silmä välttää ja jos portti on sattunut jäämään auki. Syyllinen löytyy pienen tirskunnan saattelemana. Hän menee portaat ylös sutjakkaasti ja nopeasti - ei tosin koskaan yksin. Vaapun aina takana, valmiina ottamaan kopin, jos keskittyminen herpaantuu.

Meidän koti on elämäniloa tulvillaan. Hiljaiset hetket ajoittuvat tytön päiväuniaikaan ja iltaan kun hiljennyn oman aikani pariin. 

Hän haluaa nähdä kaiken, sovittaa, koskettaa, esittää ja riemuita. Laatikot tongitaan, ylähyllyille kurkotellaan, kengät järjestellään ainakin kerran päivässä, hiekkakakkuja leivotaan niin että hiekka pöllyää hiekkalaatikolla, keinussa kiljutaan ja nauretaan, rattaissa hytkytään ja osoitellaan autoja, lintuja ja ihmisiä. Koiraa talutetaan yhdessä äidin kanssa ja energiaa palaa. Ei vain tytöllä vaan myös minulla ;)

Syliin käperrytään leikkien lomassa, luetaan kirjoja, halitaan ja suukotellaan, päästetään hätääntyneitä huutoja kun häviän kulman taa. Sanoja haetaan, sanoja lausutaan, kaikkea osoitellaan ja matkitaan, yllättäville jutuille nauraa räkätetään ja Muumien Mörkö hahmoa pelätään ihan itkunpuuskiin asti. Juttelemme paljon, kerron askareista mitä teen, miten hän voi auttaa ja pyrin ottamaan hänet kaikkeen mukaan. Teemme yhdessä ruokaa, siivoamme ja järjestämme yhdessä. Matkimme eläimiä, nimeämme kodinkoneita (todella jännää) ja etsimme pikku-Eetua kirjoista.

Välillä otetta minusta ei irroteta millään, itketään kun häviän nurkan taa, taistellaan ruokapöydässä, viskotaan esineitä, saadaan niitä raivokohtauksia jotka saavat minut haukkomaan henkeäni ja ihmettelemään minne se suloinen taaperotyttöni on sullottu ja kuka tämä lapsidemoni on. Toisinaan tuntuu etten uskalla edes hengittää hänen päiväuniensa aikana, koska olen kipeästi oman ajan tarpeessa, toisinaan en malta odottaa että saan viettää aikaa hänen kanssaan. Joskus illan päätteeksi kaadun sänkyyn uupuneena ja väsyneenä, toisinaan omaan energiaa kuin pienessä kylässä, ikäänkuin tyttäreni pienet raivonpuuskat toimisivat pienenä piristeenä. Helppo hän ei ole, huomaan sitä luonteenlujuutta kaikissa niissä eleissä, ilmeissä ja teoissa.

Tempperamenttia, kiukkua, omaa tahtoa, rajojen hakemista. Oman persoonan muovautumista, seikkailunhalua, jännitystä, uskallusta, rohkeutta. Raikuvaa naurua, rakkautta, puhdasta, vilpitöntä onnea, kesän odotutusta. Sitä tämä kaikki on. Mikään päivä ei ole tylsä ja vaikka kelloon vilkuillaan joskus (ihan muista syistä), aika tuntuu juoksevan ja tyttöni senkun kasvaa. 

Olen viime aikoina ollut onnellinen siitä että meillä Suomessa on mahdollista viettää tätä aikaa kotona. Se hetki on niin lyhyt - muutama hassu vuosi kun mietin että vielä olisi työikää jäljellä sellaiset rapiat 40 vuotta. Kohta hän ei enää tarvitse minua samalla tavalla kuin juuri nyt. En henkilökohtaisesti välitä mitä alan ammattilaiset tai päivänpolttavat puheenaiheet ovat mieltä siitä, kuinka aikaisin tai myöhään hoitopaikka ei ole tai on lapselle hyvä paikka - teemme ratkaisut ja päätökset perheenä, siltä pohjalta mihin meillä on varaa ja ennen kaikkea, tytön hyvinvointi mielessä. Työnhaku on siis jäissä tällä hetkellä. Pieniä, isoja päätöksiä joihin olen erittäin tyytyväinen. Ja kiitollinen että meillä on tähän mahdollisuus.

Makuuhuoneesta kuuluu rapinaa kun lopettelen tätä. Ensin jutellaan itsekseen kunnes aletaan huhuilla. Ovi avataan usein itsekseen ja ensimmäiseksi huudetaan "Höh!". Muutaman minuutin päästä on täystohina päällä.