Alun analysointia

Olen edennyt raskaudessani siihen vaiheeseen että iltaisin sohvalla rentoutuessani mietin kuvittelinko sen muljahduksen mahassani, oliko se tuskin havaittava pieni kupla vain ilmavaivoja, vai ilmoittiko kenties mahassani majaileva tyyppi itsestään? En vielä odota liikkeitä, ainakaan kovin tuntuvasti, mutta ne pienenpienet epämääräiset "olisiko tuo" - tuntemukset hymyilyttävät.

 Toivon että voisin jo huokaista helpotuksesta rankan alun jälkeen. Kovin yksityiskohtaisilla selityksillä alkuraskauden oireista en halua ketään kyllästyttää vaikka pieni purkaus - tai lähestulkoon terapiaistunto - ei olisi pahitteeksi. 

Kärsin melko rankasta pahoinvoinnista kaksi kuukautta eikä se vieläkään ole hennonut jättää minua rauhaan. Olo on tosin helpottunut, enkä enää heräile keskellä yötä oksennus kurkussa, ja riennä vessaan syömään minipiorkkanoita, jotta en herättäisi koko perhettä. Väsymys ei ole ollut ylitsepääsemätöntä ja sekin on kuitattu pitkillä, hartailla yöunilla, sekä päiväunilla tytön kanssa.
Oma aika? Mikä? Missä? ;)

Kaikesta selvittiin vaikka välillä olin vakavasti huolissani omasta järkikullastani. En suinkaan hilpparoinut hilpeänä tyttärenikään alun odotuksessa, mutta kyllä tämä matkustaja laittoi minut kärsimään kaksin, jos ei kolmin kerroin pahemmin! Raskausoireiden kirjo oli/on vaikuttava (mukaanluekien vielä ne noloimmat oireet joista ei hienot naiset ääneen puhu).

Tyttö ei tunnetusti ole osoittanut kovin paljon armoa tilaani kohtaan satunnaisten vaippakatastrofien ja alati uskaliaampia piirteitä saavan "oman tahdon ja rajojen hakemisen" saralla. Hassua kylläkin, huomasin jo aina alkuviikoila lähtien että hormonit ovat suoneet minulle lehmän hermot mitä tulee tyttäreeni. Mahtavaa! En koe myöskään jääneeni paljosta paitsi vaikka pahoinvointi verottikin minua henkisesti ja fyysisesti. Päinvastoin - jopa pahassa olossa hakeuduin mielelläni tytön seuraan, jopa apukäsien ollessa paikalla, koska se toi hyvän olon (ainakin henkisesti ja sai minut ajattelemaan muuta kuin sitä omaa surkeuttani). Nyt kun kaverina on ympärivuorokautisen pahoinvoinnin sijaan enää satunnainen kuvotus ja oksentelu (mikä on minulle sitä kuuluisaa "walk in the park") jaksankin taas touhuta ja jakaa läsnäoloani lähes entiseen tapaan.
  

Vatsakummultakin löytyy jo kunnioitettava mitta viikkoihin nähden - itseasiassa näytän kuin olisin puolivälissä mutta niiltä inhottavilta "oletpa iso" kommenteilta olen välttynyt, mitä esikoisen odotuksessa muutama tomppeli väläytteli. Se on itseasiassa aika hassua kun huomaan mahani peilistä ja mietin että olenko oikeasti raskaana vai vain lihonut? Kai se tosiaan pitää paikkaansa että toista odottaessa maha tosiaan näkyy aiemmin, varsinkin kun en ole normaaleissakaan olosuhteissa mikään kokoa petite. Asioilla ollessani sain jo yllättävän kohteliasta huomaavaisuutta osakseni vain vilkaisulla mahaani "olkaa hyvä vain, kun olette kuitenkin..." ja nolostunut hiljaisuus. Suu meni nopeasti suppuun, jos olisinkin vain syönyt yhden muffinsin liikaa? ;)

Raskaus on tosiaan mennyt siinä sivussa, kuten arvelinkin sen menevän näin toisella kertaa. Ei ole kaiveltu raskausanimaatioita netistä ja tilailtu viikkokirjeitä joista näkee viikottaiset kehityskaaret. Iphoneltani löytyy tosin sovellus "What to expect when you´re expecting" josta voi tehokkaasti tarkistaa missä mennään, jos sattuu unohtamaan, kuten minä usein satun. Askel on lenkillä ehkä hivenen hidastunut (jo!) ja kuuntelen kroppaani enemmän kuin tavallisesti.

Makeaa ei muuten tee mieli lainkaan - pakastin tursuaa jäätelöä jota äitini on kantanut sinne (en tiedä miksi) ja suklaalevyn tuhoamisessa meni melkein viikko. Erittäin harvinaista meidän taloudessa, tosin tuttua esikoisen odotuksesta. Ei se tosin painoa estä nousemasta, kertoo varsin yhteistyökykyinen vaakani. Tähän(kin) painoasiaan sitä kuitenkin osaa suhtautua rennommin - liikuin koko alkuraskauden vaikka jätinkin toisinaan aamiaisen tai lounaan matkan varrelle (kauhistuneiden ohikulkijoiden iloksi) ja tyttö pitää minut kiireisenä niin että mielitekoja ei ehdi samalla tavalla toteuttaa kuin ensimmäisessä odotuksessa. Olen huomannut himoitsevani ainoastaan salmiakkia, salaattia, kirsikkatomaatteja ja paahtoleipää. Toivottavasti possumunkit eivät maistu jatkossakaan! ;)





Kaikki on taas ihan mullin mallin ja erilaista mutta kuitenkin niin tuttua ja samanalaista. Viime raskaudesta ei ole niin kauan joten asioita on lähes tuoreessa muistissa. Joitakin asioita odottaa ja niistä osaa jo nauttia etukäteen, toisia ei niinkään (kuten loppuraskaus ja se m a h a). En tosin muistanut tai tiennyt että ihminen voi olla näin itkuherkkä! Itken kaikelle ja kaikesta, oli se sitten elokuva, mainos tai pieninkin syy joka antaa sysäyksen silmänurkkien pyyhkimiselle. Toissapäivänä se oli voileipä jonka tiputin voipuoli alaspäin lattialle, eilen se oli iPhoneni jonka rakas tyttäreni keksi upottaa koiran vesikuppiin. Tälle tosin itkisin normaalissakin olosuhteissa. Ja tämä on ihan oma tarinansa ja tragediansa joka päätti äitienpäiväni varsin loistokkaasti.

Taidan olla myös hivenen odotusmaailman petturi kun mahassani asu masukkia vaan sikiö tai tyyppi tai "se joku tuolla mahassa". Mahakuvia olen ottanut kokonaiset kaksi - tosin voisin tätä harrastaa ihan mielenkiinnosta ja vertailun vuoksi, ja luultavasti näitä kummallisia torsokuvia saatetaan välillä vilautella täälläkin! (Emme muuten näytä tytön kanssa tuolta kotioloissa vaan olen stailannut meidät äitienpäivälounaalle). Raskausviikot ei poksu (en vieläkään edes ymmärrä koko systeemiä) mutta tyypille kyllä jutellaan kuhan aika ja "se tyyppi tuolla mahassa" on siihen kypsä :)

****

PS. Olen lueskellut ihania äitienpäiväkuulumisia blogeista ja kommentoinutkin niihin jotka jotenkin eniten sykähdyttivät, ja näyttivät siltä kuin olisin omani kuvitellut olevan. Kävimme äitienpäivälounaalla ja oli ihanaa nähdä omaa perhettä ja katsella serkusten kirmausta ruohikolla, auringonpaisteessa, mutta jotain puuttui.

Mies oli lähes 13 tuntia töissä, minulla oli hirvittävä ikävä häntä ja tytön järjestettyä sen iPhone episodin illalla sekä kiukutellessa nukkumaanmennessä, vierähti myös muutama kyynel tämän herkkähormonisen äidin silmäkulmasta. Aamu alkoi pahoinvoinnin ja oksentelun merkeissä, kävelin aamulenkillä pitkin autioita katuja ja mietin äitejä, jotka siemailevat kahvia ja syövät aamiaista vuoteessa. Tiedän että mieheen satutti ettei hän voinut olla paikalla ja illalla hän valvoikin myöhään huolimatta aikaisesta noususta, ja korjasi puhelintani vain tuodakseen sen keskellä yötä viereeni, tiukan halauksen kera. Kunnossa, täysin korjattuna. Aamulla oli taas hyvä mieli ja aamulenkki sujui maraton puhelun parissa ystävän kera sekä nauttiessa tytön naurusta leikkipuistossa - ainakin tämä äitienpäivä jäi muistoihin hyvinkin epätyypillisenä. Nyt ollaan taas hirrveän onnellisia tästä pöhköstä perheestä, nautitaan jo etukäteen miehen tulevasta neljästä vapaapäivästä ja illalla tehdään lämpimiä voileipiä, joista olen haaveillut jo kuukauden.

Ihanaa alkavaa viikkoa ♥