Riemuvoitto

Kotipäivä.

Tarvitsen aina aamusta hetken itselleni aamutoimien jälkeen. Sen viisitoista minuuttia jonka saan viettää sohvalla, jalat viltin alla, kuuma kahvikuppi kädessä sen kiireessä juodun, väljähtäneen sijaan. Onneksi tyttö on ottanut tavakseen levittää aamuisin lelunsa lattialle ja leikkiä hetken yksin kunnes vaativa "nänänä" ääni ilmoittaa että äiti voisi nostaa ruhonsa ja liittyä seuraan.

Onneksi hän viihtyy kotitöiden lomassa. Kun saa repiä lakant sängystä, heitellä kirjo- ja valkopyykit eri kasaan, kipittää nauraen imuria karkuun ja pötkötellä välillä koiran vieressä kirjojen parissa. Tekee omasta työstä helpompaa. Ainoastaan ruuanlaitossa hän saattaa istua pöydän alla ja huutaa "ättii, ättii, ättii!", kiipeillä tuoleille, roikkua kaapinovissa tai läiskytellä koiran vesikuppia. Asioita joita tekemällä hän tietää, että en voi muuta kuin rientää paikalle ja kieltää - huomio taattu. 

Jollakulla on kotipäivä aina. Uskollinen seuralaiseni keittiössä - täysin hyödytön karvaturvake joka nukkuu aina toinen silmä auki, jos hajamielinen mamma sattuisi pudottamaan vaikka paprikanpalan lattialle. Kokonainen nakkipakettikin kävisi.

Koin tänään epäonnistuneen kokin hetkiä keittiössä kun ruokalistalla oli niinkin arkinen ruoka kuin kanasuikaleet ja luomuriisi. Luomuriisi ei onnistunut - olin onnistunut hävittämään ohjeen ja olen niin dementikko nykyään, että kutsun koiraamme välillä tytön nimellä ja päinvastoin. Laitoin liian vähän vettä, liian paljon riisiä, riisi paloi osaksi pohjaan ja lopuista tuli kummallista tönkköä. Kuitenkin saman makuista kuin aina. 

Tytön vinkkivitonen:
Leuanvedot kannattaa tehdä ennen ruokaa. Pysyy hyvässä kunnossa ja nälkä kasvaa.

Ostamme nykyään aina maustamattomia kanasuikaleita/pihvejä ja tänään seisoin paketti kädessä ja mietin hädissäni että miten minun pitäisi tämä maustaa. Ei muuta kuin google laulamaan ja hakusanaksi "maustamattomat kanasuikaleet", ja sieltä johonkin Plazan sivuille inspiraatiota metsästämään. Olen viettänyt niin lukemattomia hetkiä keittiössä ja kokannut vaativampiakin ruokia, joten pikkasen pisti nolottamaan. Loppujen lopuksi en ottanut yhdestäkään vinkistä vaarin vaan kokosin potentiaaliset mausteet pöydälle ja sovelsin. Hyvää tuli onneksi, pelasti tönkön luomuriisin.

Päivän riemuvoiton koki tyttö. 

Rusinapaketti löytyi ruokakomeron kaapista. Ja koska olemme kamalia, hirveitä hirviömäisiä tiukkiksia miehen kanssa emmekä anna tytölle mitään karkkeja, keksejä tai muuta makeaa, ovat rusinat meillä ihan lyömätön herkku. Annan tytölle muutaman joskus ruuan jälkeen - pienet kasvot syttyvät samantien kun laitan rusinat hänen eteensä. Niitä mussutetaan kauan ja hartaasti. 

Nyt löytyi kokonainen paketillinen kaapista - ihmekö tuo kun hän on nähnyt minun laittavan ne sinne. Asiantuntevasti laatikko aukaistiin ja pussi revitiin ulos ja käsi tungettiin suoraan sen uumeniin. Makean perässä - äitiinsä tullut.

Äidin kuukauden vanhat kynsilakat ja Mamaliciouksen vanhat legginsit yhdistettynä ylisuureen tunikaan. Tänään ei odotella vieraita!

Ja miksi näissä kuvissa lattiat ja seinät näyttävät niin likaisilta? :(

Tämänaamuinen rehkiminen, lakanoiden vaihto, portaissa juokseminen, järjestely, yleisen kaaoksen taltuttaminen tuntuu jomotuksena alavatsalla, kevyenä vihlaisuna nivusissa ja alaselän särkynä. Pieniä merkkejä siitä että aika juoksee ja kroppani vaatii enemmän lepoa - pieniä varastettuja hetkiä päivässä, jolloin yritän muistaa että olen raskaana ja levätä kun siihen on mahdollisuus. 

Toissapäiväinen reilu tunnin lenkki taitettiin kuten ennenkin, kunnes loppuvaiheessa iski kramppi vasempaan pakaraan ja niin sitä linkutettiin hetki, ja levättiin keskellä metsää kannonnokan päässä. Koira pureskeli keppiä vieressä. Eilen neuvolassa lääkäri totesi "kuhan muistat levätä. Toinen raskaus ei välttämättä ole niin helppo kuin ensimmäinen". Niin, sitä tässä pelkäänkin. Tytön odotuksessa olin hyvässä kunnossa ja jaksoin liikkua ihan viimeisille päiville saakka. Varmasti suurin pelkoni on supistukset ja liitoskivut (tietenkin vauvan hengissä pysymisen ja terveyden jälkeen!). Turha manata etukäteen ja yrittää vain elää terveellisesti.

Pientä huolta aiheutti myös pakoileva sikiömme. Lääkäri ei löytänyt sydänääniä mikä nyt ei ollut mielestäni ihme, koska hän ei juurikaan liikutellut anturia vatsalla. Kylmä koura ehti kuitenkin puristaa sydäntä kun hän kulmiaan rypistäen kysyi että "oliko ultrassa kuitenkin kaikki hyvin?". Vinkaisin myöntävän vastauksen. Jonkun hetkellisen myötätunnon ohjailemana hän kuitenkin passitti minut vessaan ja liikuskelemaan käytävällä, sekä hakeutumaan oman terveydenhoitajan juttusille kun sopiva rako ilmestyisi. Ja sieltä se "tumps tumps tumps" kuului sillä samalla sekunnilla ja sillä kunnioitettavalla 160 lyöntiä minuutissa vauhdilla :) Riemuvoitto tämäkin.

Toivottavasti tekstini eivät muuten ole liian pitkiä. Jaksaako joku nämä lukea? 

Antaudun turisemaan joskus liikaa, koska en enää ehdi päivittämään blogia niin usein ja kerrottavaa löytyy aina. Tästä ah, niin yksitoikkoisen jännittävästä elämästämme! ;)

Postausta siivitti vanhat, uudet rakkaudet The Rolling Stones ja The Doors.  

Come on baby, light my fire ;) 

Parempaa kuin suklaa!