Taapero, koira ja ulkoilu, miten se onnistuu?

Olemme nyt kevään, ensiaskeleiden ja taaperoikään tulon jälkeen ulkoilleet ihan tosissamme hiekkalaatikoilla ja taloyhtiössämme sijaitsevan ison nurmikentän ja leikkipihan laitamilla. Taaksejäänyttä elämää ovat pitkät vaunu- ja rataslenkit kun tyttö istui sulassa sovussa rattaissa, osoitteli autoja ja selkeästi nautti olostaan. Kyllä hän nytkin jaksaa - sinne hiekkalaatikoille asti ja takaisin mutta tunti, puhumattakaan pidemmästä ajasta yhtäjaksoisesti, alkaa olla jo liian pitkä aika. Hän haluaa tutkia, kävellä, kontata ja seikkailla oma-aloitteisesti ja hyvä niin! Ulkonaoloa en ikimaailmassa lapseltani kieltäisi vain sen varjolla etten itse jaksa vaikka joskus tekisi mieli vain oikaista pitkälleen ja kasata pinon legoja toisen viihdykkeeksi. Tieto siitä miten tyttö tykkää ulkoilla, miten hyvää se hänelle tekee, miten hyvin sen jälkeen syödään ja nukutaan niin nopeasti sitä hyppää vaatteisiin ja ponkaisee pihalle. Tai no, nopeasti ja nopeasti tuollaisen jokaista vaatekappaletta murhaavin silmin kyräilevän taaperon kanssa joka vihaa pukemista. 

Sain toiveen että kertoisin miten yhdistän ulkoilun tyttäremme ja koiramme kanssa. Todella hyvä ehdotus ja asia josta mielelläni puhun.

Omaksumamme uusi ulkonaliikkuminen (joka on siis lähinnä taaperon ehdoilla) vaikuttaa eniten lähinnä koiraan. Noutajammehan haluaisi vain juosta villinä ja vapaana pitkin pystymetsiä  mielikuvituskavereidensa kera mutta valitettavasti se on mahdotonta yhden vilkkaan, yli kymmenkiloisen taaperon kera (ts. manduca ei tule enää kysymykseen minun säälittävillä selkälihaksillani). Toiseksi parempi vaihtoehto nirsolle noutajallemme on tienpenkkojen nuuskuttelu hihnassa mutta tämäkin osuus on huomattavasti lyhentynyt kun matka on hiekkikselle ja takaisin (noin kaksikymmentä minuuttia suuntaansa). Perillä joudun kytkemään koiran leikkipihan aitaan kiinni johon raukka jää katselemaan kostein, ruskein silmin kun leikitän tyttöä vuoronperään keinussa, hiekkalaatikolla ja liukumäessä. 

Teimme siis ennen pisimmät lenkit rattaiden kera - tunnin tai puolentoista tunnin. Aamu- ja iltalenkit ovat hivenen lyhyempiä. Nyt olemme joutuneet muuttamaan tätä niin että päivälenkit ovat lyhyempiä ja aamuisin ja illoin käymme pisimmät lenkit. Luojalle kiitos tästä valon määrästä kun metsään voi mennä juoksuttamaan koiraa vielä iltakahdeksan aikaan. Koira ei siis traumoja luultavammin saa, mutta meneehän siinä aikaa kunnes hän tottuu siihen, että päivälenkkien aikaan marssiohjeet antaa tuo päättävinen pieni vaahtosammuttimeni.

Onneksi taloyhtiön pihamaille saa koiran viedä vapaasti kuhan tämä ei penkkoihin kyykistele.  Leikkipuistoihin en luonnollisesti veisi koiraa, ainoastaan ulkopuolelle kytkettynä voin sen jättää. Meillä on onneksi hyvin rauhalliset ja usein aika tyhjät leikkipuistot - varsinkin jos menemme vasta iltapäivällä. Koiramme sen sijaan rakastaa lapsia, nähdessään lauman hän jolkottelee sen keskelle, lössähtää maahan ja katselee kaikkia vetoavasti silmiin sellaisella "olen tässä, olen ihana ja suloinen, rapsuta minua" katseella jota ei vielä ainakaan kukaan lapsi ole voinut vastustaa. Silti, se on iso koira, riehaantuessaan vieläkin isompi ja pöljempi kuin normaalisti, joten pidän aina silmäni ja korvani auki. Kaikki eivät myöskään pidä koirista ja kunnioitan sitä pysymällä kauempana. Pihapiirissämme on lähestulkoon joka talossa koira tai kissa, joten lapset karjuvat innoissaan koiramme nimeä jo kaukaa, kun tulemme näköpiiriin. 

Yritin ehkä tuoda esille sen että lapsi+koira yhtälö ei ole missään nimessä vaikea, saatikka mahdoton. Se vain että molempiin pitäisi kyetä sitoutua aika moneksi vuodeksi, vaikka tietenkään verrata en halua! Ihmislapsi on ihmislapsi ja koira on aina koira. Joskus vain karvani saa pystyyn ne koiraraukat jotka ovat olleet rakastettavia ja hyvin huolehdittuja perheenjäseniä ennen lapsen tai lasten tuloa ja samantien ne alennetaan piha-aidan välistä kurkisteleviksi, turhautuneiksi haukkujiksi kun kävelylenkit päivässä on kutistettu useasta tunnista viidentoista minuutin hätäiseksi pissatukseksi lähikulmilla. Tämä saattaa näkyä häiriökäyttäytymisenä ja sitten ihmetellään miksi rauhallisesta ja lempeästä Mustista on sukeutunut huonekaluja järsivä, naapureita jatkuvalla haukunnallaan häiritsevä kiusankappale. Itselläni oli vain hyvin selvää se että kun koira otetaan, se on parhaimmassa tapauksessa minulla viisitoista vuotta (noutajat tosin harvoin elävät näin pitkälle) vaikka tiesin että lapsia tulisi jossain vaiheessa. Se on myös syy miksi halusin lapsirakkaaksi haukutun koirarodun ja sitä se on ollutkin ainakin tähän asti.

Toistaiseksi hiekkalaatikkolenkit ovat osoittautuneet hyvinkin leppoisiksi. Vaikka koirani välillä mollottaakin aidanvierustalla ja yrittää hakea katsekontaktia kanssani jotta voisi välittää sen "en koskaan anna tätä anteeksi" - viestin niin tähän mennessä hän on makoillut rattaiden vieressä tyytyväisen oloisena ja tappanut muurahaisia jättitassullaan. Kummallinen leikki jota hän on harrastanut pennusta lähtien.

Mitä arki on kahden lapsen + koiran kanssa, sitä en ole vielä uskaltautunut ajattelemaan. Minusta tuntuu että siinä vaiheessa menee sävelet taas hieman uusiksi ja arjesta tulee astetta rankempaa. Koira silti on ja pysyy, piste. Sitä ei koskaan otettu muusta kuin tunnesyistä enkä luopuisi siitä koskaan jos saisin itse päättää. Fakta on myös se että koira vanhenee koko ajan ja askelkin hidastuu jossain vaiheessa, joten epäilen että tätä nollasta sataan kiihtyvää kultaistanoutajaa emme pääse ihailemaan enää kovin montaa vuotta. Ja onneksi lähipiirissä on paljon paikkoja johon koira on tervetullut, joten hoito järjestyy, jos liian rankaksi menee. 

Lopppuhuomautuksena vielä sellainen varmaan kaikille mieluisa asia kuin kesä ja käärmeet. Löysimme aamulla naapurin kissan leikkimästä kyykäärmeen kanssa taloyhtiön pihalta (ei sentään omalta). Käärme lenteli ilmassa kun kissa viskoi sitä ja sähisi kiukkuisena pötkähtäessään maahan. Olisin kirkunut ja repinyt hiukset päästäni jos olisin kehdannut siinä tilanteessa. Selvitimme tilanteen ja kissa säästyi naarmuitta. Pelästytti se kuitenkin. Tiedän että täällä on paljon käärmeitä, mutta jos nyt jo näin ensimmäisen, niin monta ehdinkään näkemään kesän loppuun mennessä. "Maalla" asumisen ehdottomasti huonoin puoli. Hyh.