Suuri tuntematon imetys

Minulla onkin takataskussa sopivan kepeä ja neutraali aihe viikon aluksi. Imetys nimittäin ;)

Törmäsin kaappeja siivotessani tyttären vauvaviikoilta- ja kuukausilta käyttämättömäksi jääneisiin Lansinoh-voiteisiin, rintakumeihin, rintasuojuksiin ja imetysoppaisiin. Yhtäkkiä huomasin miettiväni imetystä niinkin paljon että kävin kaikki imetys tunnisteella tagatut aiheet blogissani läpi - ne kaikki kuusi. Vaivuin niihin maidontuoksuisiin muistoihin, mihin en usein enää palaa tässä arjen härdellissä, ja kaivoin muutamat vähäiset kuvat esiin meidän imetystuokioista.

Huomaan että raskaus on tehnyt minusta mietteliäämmän, enemmän analysoivan, asioita pohdiskelevan persoonan, joten blogikin tarjoaa varmaan enemmän näitä pohdintatekstejä kuin ennen. Olen miettinyt "kesätaukoa", mutta eihän tuolla ilmojen puolesta edes ole kovin kesäistä, ja tässähän sitä tulee pyörittyä ihan normaalisti arjen ja arkisten menojen mukaan, ainakin ennen miehen kesälomaa. Kesälomalla blogi aika varmasti hiljenee, mutta nyt tuntuu että tätä asiaa tulee ovista ja ikkunoista, joten kirjoitetaan aina kun siltä tuntuu.

Imetys oli minulle Suuri Tuntematon kun odotin tyttöä. En perehtynyt siihen mitenkään, ja mielessäni se oli simppeliä touhua. Alkujärkytys olikin aikamoinen, kun toinen yö sairaalassa karjuttiin nälkää, kunnes tajusimme pyytää lisämaitoa, kun otin tytön itkien syliin pelätessäni sen pikkuruisen suun aiheuttamaa, tajunnanräjäyttävää kipua rinnoissani, kun maito ei sektion takia (?) noussutkaan ja lisämaitoa jouduttiin antaman orjallisesti kolmen tunnin välein - vuorokaudenajasta riippumatta. Alussa imetys tuntui kiroukselta, lähinnä välittömältä pahalta, mutta jostain syystä yrittäminen - vaikkakin kynsin, hampain ja lähestulkoon veren maku suussa - tuntui tärkeältä.

Muistan sen vavahduttavan onnentunteen kun lukemattomien ilmakylpyjen, kaurapussien, tuntikausia rinnalla vietettyjen hetkien, suklaan (eikö se muka nosta maitoa? ;)) ja litratolkulla juodun veden jälkeen rintani alkoivat vuotaa maitoa jälleen yhden kuuman suihkun jälkeen. Viikko oli taisteltu ja toiset muutama siihen päälle niin tyttö kasvoi pelkällä rintamaidolla. Vielä muutama viikko lisää niin pumppasin hätäpäissäni rinnoista suihkuavaa maitoa ja pakastin täyttyi äärimmilleen. Äitinä se oli minulle, henkilökohtaisesti, tärkeä etappi - ei missään nimessä äitiyden mitta, vaan meidän pienen perheen suuri onnenhetki joka toimi ikäänkuin porttina meidän menestyksekkääseen 7,5 kuukauden imetystaipaleeseen.

Huolimatta maidon noususta, alkuviikot olivat täynnä voimakkaita tunteita, jotka heittelehtivät onnesta silkkaan kauhuun että tätäkö tämä nyt on? Istun tässä sohvannurkassa parhaimmillaan ja pahimmillaan kolme tuntia illassa ja imetän, imetän, imetän. Suihku yksin tuntui suorastaan autuaalliselta, samoin ne hetket kun saatoit syödä rauhassa, käydä vessassa, nukahtaa ilman syyllisyyttä että toinen on hereillä, iskä hoitaa ja sinä, kurja äiti vaan sippaat ja vedät sikeitä. Asiaa ei helpottanut se että kävimme läpi muuttoa tytön ensi hetkistä lähtien ja varsinainen muutto tapahtui hänen ollessaan kuusiviikkoinen. Stressaavaa mutta hetkessä nämäkin helpottuivat, tyttö ei roikkunut rinnalla enää tunnin välein, ja pian imetyksestä tuli rentoutumishetki, pieni hiljainen levähdystuokio päivän aikana.

Olen aina kokenut imetyksen henkilökohtaisena. Ei minua kiinnosta antaako naapurini rinta- vai korvikemaitoa, tai kuinka kauan vieressäni hiekkalaatikolla istuva äiti imetti taaperoaan tai imettääkö vielä. Minua kauhistuttaa se syyllistäminen, provosoiva ja provosoituva ilmapiiri, sekä ylipäätään kummallinen kohkaaminen asian ympärillä. Minusta on ollut aina mukava puhua imetyksestä muiden äitien kanssa- saada vertaistukea, saada ja jakaa kokemuksia - enkä ole koskaan tosielämässä törmännyt tähän (varmaan kaikkien äitien tietämään) keskustelupalstojen meininkiin. Omalta kohdaltani katson asian niin, että kyse on yksilöistä, kunkin äidin omien tarpeiden, syiden ja halujen pohjilta tehdyistä ratkaisuista - ei kai kellään ulkopuolisella pitäisi olla asiaan mitään sanomista. Siinä vaiheessa, jos lasta kohdellaan kaltoin, on ympäristön syytä puuttua asiaan, mutta se saako se mahdollisesti hartaasti odotettu rakkauslapsi korviketta vai rintamaitoa, on minusta vain ja ainoastaan äidin/vanhempien ja lapsen, välinen asia.

Minulle imetys oli yksinkertaisesti mutkattomin, luonnollisin ja halvin tapa ruokkia lapseni. Tulen imetysmyönteisestä perheestä, jossa äidilläni ja siskollani on imetyksen suorastaan menestystarinat taustallaan, joten tottakai tämä edesauttoi omaa positiivista suhtautumista. En ajatellutkaan muuta vaihtoehtoa, mutta en usko että pelkän korvikkeen antaminen olisi ollut minulle mikään asia, josta olisin piiskannut itseäni, tai että kukaan muukaan olisi sitä tehnyt.

Minusta imetys voi parhaimmillaan olla juurikin sellaista, kuin niissä hellyttävissä vauvamainoksissa, missä se pehmeän pulleroinen vauva syö rintaa ja katsoo äitiään rakastavasti. Olen kokenut sen lukemattomia kertoja tytön kanssa. Meillä oli mielestäni helppo imetystaival, jos näin voi sanoa. En ole kokenut tiehyttykoksia, rintatulehduksia, rintaraivareita, huonosti nukuttuja öitä, minua ei ole purtu, nipistelty tai rinnasta ei ole kieltäydytty, ennen sitä 7,5kk ikää jolloin imetys sitten tulikin tiensä päähän. Tyttö söi aina auliisti ja kolmen kuukauden ikäisestä lähtien alkoi satunnaisesti  nukkumaan täysiä öitä, syöden vain iltamyöhäsellä ja herätäkseen aamulla kukonlaulun aikaan seuraavaan tankkaukseen, jatkaakseen taas uniaan. Ja meillä nukahdettiin kyllä rinnalle joka ilta, enkä hötkyillyt asian suhteen, vaikka niitä sormenherutuksia sateli sieltä täältä. Oli niin ihana jakaa se hetki Ikean Spöka yövalon hehkussa ja siirtää sitten lämpimästä maidosta tainnutettu tyttö kehtoon. Eikä tuosta sen kummempia ongelmia koskaan seurannut - varoituksista huolimatta.

Luonnollisesti haluaisin imettää myös toista lasta. Muuta en ole miettinyt. En syyllistämistä, tai syyllisyyden tunteita jos jostain syystä imetys ei onnistukaan, en ympäristön paineita, en muuta kuin sitä minun ja mieheni toivetta siitä että saisimme saman mahdollisuuden kuin tyttäremme kohdalla. Jos emme saa, on aina toinen vaihtoehto.

Järjestelinkin nyt jo (!) kaikki tarvikkeet siististi pinoon odottamaan mahdollisesti, toivottavasti uusia mahdollisuuksia, haasteita ja kokemuksia. Laitoin tyytyväisenä merkille että lähestulkoon kaikki tarvikkeet on jo hankittu, vaikkakin varmasti jotain on unohtunut, ja niitä sitten metsästetään kissojen, koirien ja isojen mahojen kanssa loka- tai marraskuun mustilla jäillä. Kokoelmista löytyy rintasuojat, voiteet (Lansinoh oli ok, Bepanthen lyömätön), kumit (vaikka toivon ettei niitä tarvita tälläkään kertaa), pumppu (jota ilman en olisi pärjännyt), imetysliivit, imetystyyny sekä vinot pinot harsoja.

Ja tietenkin sokerina pohjalla äitini Lidlistä ostamat sähkönsiniset, ihanan hiostavat ja jo ennestään nuppuuntuneet koon 42 legginsit. Hän toi ne minulle tohkeissaan ja selitti kuinka "näitä voit sitten käyttää loppuraskaudessa niin olo ei ole niin tukala ja varmasti ovat mukavat myös imettäessä!". Voi kiitos äiti! Olen varma että Lidlin legginsit pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Kyllä ne äidit tietää!

;)