Mitä en olisi koskaan kuvitellut sanovani?

Olen usein naureskellut niille aika hullunkurisille lauseille mitä tulee lausuttua näin pienen taaperon äitinä. Kaikkihan sopivat johonkin tilanteeseen ja asiayhteyteen mutta jos irrotat sen näistä, tulee lauseesta joskus, useinkin, sellainen mitä et ehkä olisi koskaan kuvitellut sanovasi.

Arjessa tulee sanottua, komennettua ja huudeltua vähän vaikka mitä, varsinkin sen jälkeen kun minusta tuli äiti. Olenko ainut joka on kiinnittänyt tähän huomiota? ;)

- Ei laiteta koiran häntää suuhun

- Siili tulee meidän kanssa nukkumaan

- Laitoitko sä voita toisen hiuksiin?

- Hieno kakka!

- Se on äidin hiusharja, ei sillä harjata koiran turkkia

- Kenkä pois suusta!

- Ei me voida syödä toisen puhelinta

- Se yritti kiivetä lampunvarjostimeen

- Nukuin legopalikka posken alla

- Täällä on liian hiljaista. Joku tekee pahojaan.

- Toinen juoksee tuolla pylly paljaana ja toinen taisi nukahtaa 

Myönnän että viimeksi mainittu sopisi parhaiten suomalaiseen mökkiviikonloppuun kera suomalaisen juomakulttuurin mutta ei. Siinä (ja monessa muussakin tilanteessa) itse teossa olivat nämä vuoden ikäerolla ihastuttavat serkukset. 

Ja joku tykkäsi serpentiinistä!

 

 

Lauantai kuvissa

En voi valita yhtä parasta hetkeä. Lastenvaatekirpparilta löytyi vaikka mitä - enimmäkseen tytölle. Hätkähdin eräs päivä siihen että tytöllä ei ole lähestulkoon mitään kesävaatteita. Ja koska en uutena koko garderopia halua maksaa, niin läksimme siskon kanssa kirppikselle aamupäivästä. Alle 25 eurolla löytyi ihastuttavia kesämekkoja, tunikoita ja shortseja hyvin tyttömäisin värein. Sekä muutama purkki ja pieni taulu tytön huoneeseen - siihen tulevaan, suunnitteilla olevaan. Rakastan leppäkerttuja kaikkialla paitsi ihollani kiipeilemässä.

Espajanjalaiset mansikat maistuivat ihanalle (ostin kaksi rasiaa), istutin ensimmäiset orvokit pihalle ja ostamani puhallettavat saippuakuplat saivat tytön riemastumaan. Mies läksi vappukauppaan ja sain jäädä kotiin istuttamaan ne kukat ja kirjoittamaan blogia.

Kämppä on tosin kuin pommin jäljiltä mutta kerrankin se ei haittaa. Kyllähän se välillä huvittaa itseänikin kuinka blogiin tuodaan helposti se kiva osa siitä elämästä, se pintasilaus ja usein lukijat saattavat ihmetellä että kuinka se elämä muka voi aina olla niin auvoista. Ei se kyllä sitä ole ;) En vaan usko että ketään kiinnostaa, kuinka raivosin eilen kun en saanut punajuuripurkkia auki. Tai kuinka karjuin koiralleni ja kuinka teki mieli tinttasta sitä kirsuun, kun se keskiviikkona karkasi siskon pihasta. Tai kuinka olin eräs ilta niin väsynyt että lähestulkoon itkin raahautuessani sänkyyn. Tai kuinka nuokun joskus tyttöä nukuttaessani ja sen seurauksena lyön pääni pinnasängyn reunaan. Univelkoja kenties? ;) Tätäkin sattuu, joka päivä, mutta enimmäkseen se on tätä mitä täällä blogissakin jaan. Kultahippuja päivässä.

Ballerinat ensimmäistä kertaa jalassa tänä keväänä :)

Taaperolandia

Kahden "lähestulkoon aamusta tukka putkella" - päivän jälkeen koti on ihana paikka. Astianpesukoneen täyttö ja tyhjennys, likaisten sukkien noukkiminen lattialta, koirankarvojen imurointi, keittiönpöydän jynssäys, pesukoneen rauhoittava hurina ja blogin kirjoittaminen hiiskumattomassa hiljaisuudessa, välillä ikkunasta ulos pällistellen ovat yhtäkkiä taas askareita, joita olen kaivannut ihan hirvittävästi.

Mutta mitä kuuluu meidän vuoden ja muutaman kuukauden ikäiselle taaperolle? En ole kirjoitellut tytön kuulumisista vähään aikaan, vaikka toki hän vilahtaa kaikissa teksteissäni jollain tapaa. Olet nyt vaan sellaisessa höperö-äiti moodissa tuon höperön taaperoni kanssa ja johon olen jotenkin ihan höperöllä "lässytilää" tavalla hirvittävän ihastunut.

Vielä ei kävellä, vielä maailma on uusi ja jännittävä paikka sammakkoperspektiivistä ja seiniä, sohvia, tuoleja, koiraa, minua, taaperokärryä ja lähinnä mitä tahansa vasten tutustumalla. Itsenäisiä askeleita otetaan huojuvasti, epävarmasti, naureskellen ja tirskahdellen. Neljä valkoista leipäkirvestä pilkottaa suusta kun naureskellaan niin, että koko naama menee hassusti ruttuun ja itseltäkin pääsee raikuvat, spontaanit naurut. Välillä edetään pylly pystyssä karhukävellen, välillä muksahdellaan, harvoin enää itketään ja meno jatkuu päivä päivältä pontevammin tavalla, joka saa äidin pudistelemaan päätään. Portaikkoon livahdetaan kun silmä välttää ja jos portti on sattunut jäämään auki. Syyllinen löytyy pienen tirskunnan saattelemana. Hän menee portaat ylös sutjakkaasti ja nopeasti - ei tosin koskaan yksin. Vaapun aina takana, valmiina ottamaan kopin, jos keskittyminen herpaantuu.

Meidän koti on elämäniloa tulvillaan. Hiljaiset hetket ajoittuvat tytön päiväuniaikaan ja iltaan kun hiljennyn oman aikani pariin. 

Hän haluaa nähdä kaiken, sovittaa, koskettaa, esittää ja riemuita. Laatikot tongitaan, ylähyllyille kurkotellaan, kengät järjestellään ainakin kerran päivässä, hiekkakakkuja leivotaan niin että hiekka pöllyää hiekkalaatikolla, keinussa kiljutaan ja nauretaan, rattaissa hytkytään ja osoitellaan autoja, lintuja ja ihmisiä. Koiraa talutetaan yhdessä äidin kanssa ja energiaa palaa. Ei vain tytöllä vaan myös minulla ;)

Syliin käperrytään leikkien lomassa, luetaan kirjoja, halitaan ja suukotellaan, päästetään hätääntyneitä huutoja kun häviän kulman taa. Sanoja haetaan, sanoja lausutaan, kaikkea osoitellaan ja matkitaan, yllättäville jutuille nauraa räkätetään ja Muumien Mörkö hahmoa pelätään ihan itkunpuuskiin asti. Juttelemme paljon, kerron askareista mitä teen, miten hän voi auttaa ja pyrin ottamaan hänet kaikkeen mukaan. Teemme yhdessä ruokaa, siivoamme ja järjestämme yhdessä. Matkimme eläimiä, nimeämme kodinkoneita (todella jännää) ja etsimme pikku-Eetua kirjoista.

Välillä otetta minusta ei irroteta millään, itketään kun häviän nurkan taa, taistellaan ruokapöydässä, viskotaan esineitä, saadaan niitä raivokohtauksia jotka saavat minut haukkomaan henkeäni ja ihmettelemään minne se suloinen taaperotyttöni on sullottu ja kuka tämä lapsidemoni on. Toisinaan tuntuu etten uskalla edes hengittää hänen päiväuniensa aikana, koska olen kipeästi oman ajan tarpeessa, toisinaan en malta odottaa että saan viettää aikaa hänen kanssaan. Joskus illan päätteeksi kaadun sänkyyn uupuneena ja väsyneenä, toisinaan omaan energiaa kuin pienessä kylässä, ikäänkuin tyttäreni pienet raivonpuuskat toimisivat pienenä piristeenä. Helppo hän ei ole, huomaan sitä luonteenlujuutta kaikissa niissä eleissä, ilmeissä ja teoissa.

Tempperamenttia, kiukkua, omaa tahtoa, rajojen hakemista. Oman persoonan muovautumista, seikkailunhalua, jännitystä, uskallusta, rohkeutta. Raikuvaa naurua, rakkautta, puhdasta, vilpitöntä onnea, kesän odotutusta. Sitä tämä kaikki on. Mikään päivä ei ole tylsä ja vaikka kelloon vilkuillaan joskus (ihan muista syistä), aika tuntuu juoksevan ja tyttöni senkun kasvaa. 

Olen viime aikoina ollut onnellinen siitä että meillä Suomessa on mahdollista viettää tätä aikaa kotona. Se hetki on niin lyhyt - muutama hassu vuosi kun mietin että vielä olisi työikää jäljellä sellaiset rapiat 40 vuotta. Kohta hän ei enää tarvitse minua samalla tavalla kuin juuri nyt. En henkilökohtaisesti välitä mitä alan ammattilaiset tai päivänpolttavat puheenaiheet ovat mieltä siitä, kuinka aikaisin tai myöhään hoitopaikka ei ole tai on lapselle hyvä paikka - teemme ratkaisut ja päätökset perheenä, siltä pohjalta mihin meillä on varaa ja ennen kaikkea, tytön hyvinvointi mielessä. Työnhaku on siis jäissä tällä hetkellä. Pieniä, isoja päätöksiä joihin olen erittäin tyytyväinen. Ja kiitollinen että meillä on tähän mahdollisuus.

Makuuhuoneesta kuuluu rapinaa kun lopettelen tätä. Ensin jutellaan itsekseen kunnes aletaan huhuilla. Ovi avataan usein itsekseen ja ensimmäiseksi huudetaan "Höh!". Muutaman minuutin päästä on täystohina päällä.

Näin meillä syödään nyt

Kerroin muutama kuukausi sitten siitä taistelusta tytön syömisen kanssa täällä. Ajattelin että palaan vielä aiheeseen kun aikaa on kulunut ja ehkä jotain muutostakin havaittu.

Muutoksia on tosiaan tullut! Syömisvaikeudet kestivät kaiken kaikkiaan mielestäni ikuisuudelta tuntuvan ajan, tosin vain ehkä vain reilun kuukauden verran. Silloisen postaukseni jälkeen mikään ei muuttunut, muu kuin se että ryhdyin itse asennoitumaan tilanteeseen huomattavasti rennommin. Kiitos niille kaikille kannustaville kommenteille! Tilannetta kesti jonkin aikaa kunnes ruoka alkoi maistumaan ihan mukavasti.

 Kasvissosekeitto alkutekijöissään ja valmiina

Rukan lomamme aikaan sain nähdä aivan uudenlaisen, otsa keskittyneesti rypyssä syövän taaperotytön joka tyhjensi lautasen ennätysvauhtia ja pyysi vielä lisää. Olin hämmästynyt ja ikionnellinen! Loman jälkeen tultiin taas alkutekijöille hetkeksi, kun tyttö ei suostunutkaan syömään samalla intensiteetillä kuin aiemmin mutta ajattelin sen vain johtuvan hampaista, enkä stressannut asiasta turhaan. Syö sen minkä syö, tiesin että hän kasvaa hyvin ja vauhdista päätellen, saa tarvitsemansa ravinnon.

Ihan hyvä päätös. Pikkuhiljaa pikkiriikkisen pieniä palasia noukkiva nirso tyttäremme on muuttunut syöttötuolissa viihtyväksi, ruokaa rakastavaksi pieneksi herkkusuuksi. Olen katsellut sanattomana vieressä kun pikku kätöset valitsevat lautaselta kaiken sen monipuolisen ruuan minkä olen siihen annostellut, lusikkakäden tehdessä aina välillä vielä sitä haparoivaa, mutta koko ajan hienomotoriikaltaan kehittyvää työtään siinä sivussa.

Tajusin kuinka yksinkertaista se kaikki oli. Hänen oli vain itse saatava osallistua ruokailuun ja saatava valita suupalansa. Vaikka olemme aina antaneet tytölle mahdollisuuden itse osallistua ruokailuun - kiinnostuin jo varhaisessa vaiheessa sormiruokailusta - olemme kehittyneet siitä ihan valtavasti. Eräänä päivänä hän vain nappasi lusikan käteensä ja heilautti sillä ruokaa suuhunsa ikäänkuin sanoakseen "Äiti, kyllä minä osaan itsekin". Lautanen ei lennä lattialle samantien kun siitä saadaan ote, lusikkaa käytetään välillä oikein mallikkaasti, ruokaa menee jopa suuhun ja lattialta tuntuu löytyvän yhä vain vähemmän ruokaa. Ruoka lattialla ei meitä haittaa, eikä se ruokaan tutustuva taaperokaan, vaikka se välillä tarkoittaakin ruokaa myös keittiön kaapinovissa vaatteista puhumattakaan, mutta otan tämän merkkinä siitä että sinne suuhun menee nyt se suurin osa, ei lattialle ;) 

Aivan taivaallisen hyvää salami-juustosalaattia jonka bongasin Onnen omenia blogista täältä! Kipin kapin reseptiä sieltä hakemaan ;) Muuntelin sitä ihan pikkiriikkisen, jätin oliviit pois kun emme niistä pidä. Itsellä hierahti samantien vesi kielelle kun ko. postauksen luin ja heti seuraavana päivänä oli tätä pakko tehdä. Rakastan pastasalaatteja!

Syömme hyvin perusarkiruokaa kuten varmasti monessa muussakin taloudessa. Suurimmaksi osaksi pyrimme valitsemaan luomua, mutta se ei ole mikään ehdoton asia. Ruoka on vähäsuolaista tai suolatonta ja olen hyvin yllättynyt siitä kuinka vähän sitä suolaa itsekään tarvitsee! Syömme kaikki siis samaa ruokaa ja taannoin havahduimme miehen kanssa siihen, että emme ikinä lisää omaan ruokaan suolaa. Salakavalasti tässä on siis käynyt myös niin että olemme miehen kanssa ryhtyneet syömään paljon terveellisemmin. Kaapit ovat täyttyneet kasviksista ja hedelmistä, pakastin tyhjenee viime kesän marjoista ja ruoka on monipuolista ja terveellistä. Pyrin aina käyttämään tuoreita kasviksia ja vaikka en viihdy mustikkametsissä ihan hirveän paljon - olen nössö ja kammoan käärmeitä - niin äitini on intohimoinen marjastaja, ja saamme häneltä paljon tuoreita marjoja joita pakastamme. Mansikat ja vadelmat pyrin keräämään itse. En malta odottaa kesän marjoja! Tiedän että syön ainakin itseni ähkyyn mansikoista.

Tämä on vain silkkaa onnea ja ylpeyttä, ei mitään kehuskelua koska meillä oli kuitenkin miehen kanssa elämänvaihe, kun söimme epäterveellisemmin ja se myös näkyi. Nyt sitä haluaa mitä kaikki muutkin - terveellisemmän elämän ja sitä kautta mahdollisesti paremman elämänlaadun ja ehkä pidemmän iänkin. Vaikutukset kun eivät näy seuraavana päivänä vaan pidemmällä aikavälillä. Ja toki tarve on kova opettaa myös tytölle terveet elämäntavat - herkuttelu on sallittua, kuhan ei jokapäiväistä ;)

En missään nimessä ole naisihminen, joka pärjäisi ilman herkuttelua eikä minun herkuttelu ole koskaan viinirypäleitä tai mandariineja. Syön salmiakkia, jäätelöä, suklaata ja juon punkkulasillisen siinä missä toinenkin, mutta jos jotain olen huomannut, niin sen kuinka tasapainoinen ja terveellinen ruoka vähentää sitä himoa kaikkeen makeaan. En myöskään aseta tiukkoja karkkipäiviä vaan yritän pitää herkuttelun normaalina osana terveellistä elämää. Olen ihminen joka tiukkojen rajojen sisällä alkaa vain entistä enemmän himoitsemaan ja sitten siitä tulee vain kiukkua ja ärtymystä ;) Viikonloppuisin teemme usein miehen kanssa ruokaa jota syömme vain kahdestaan eli esimerkiksi jotain erikoisempaa pastasalaattia, wrappeja, itsetehtyä pizzaa jne. Vähän tätä "kielletympää" siis ;)

Uunilohta uunikasvisten kera. Viikonlopun "fiinimpi" ruoka.

Olen vielä hyvin vasta-alkaja keittiössä mutta halu kehittyä on suuri. Olen siinä vaiheessa että katson vielä ruoka-ohjeet ja teen niiden mukaan, mutta alan pikkuhiljaa uskaltaa tehdä hieman muunnelmia ja kokeilla uusia juttuja. Olen aina hieman kadehtinut ja ihaillut niitä jotka osaavat tehdä hyvää ruokaa, joilla on se "kosketus=touch" siihen ruuanlaittoon. En ole kauhean kova leipomaan ja se aina ollut hieman vähemmällä huomiolla, vaikkakin se on oikein mukavaa ajanvietettä, jos syöjiä löytyy. Ruuanlaitossa on kuitenkin sitä jotain minulle. Meillä mies tykkää myös kokata ja on siinä aika taitava - en laita ollenkaan pahitteeksi :) Omaan jotain heikkouksia mitä tulee ruoka-aineisiin kuten rucolaan ja punasipuliin. Niitä pitäisi olla jokaisessa annoksessani!

Ulkona syömme hyvin harvoin. Kävimme enemmän tytön ollessa ihan pieni mutta nyt se on jotenkin jäänyt. Olen ehkä löytänyt sen verran kivoja reseptejä että kotona on ollut kiva kokkailla. Olen tosin himoinnut intialaista ruokaa ehkä jo voin parin kuukauden ajan joten sitä on pakko päästä kokeilemaan. Tytölle pitää tosin varmaan viedä omat ruuat! Odotan kesässä sitä että saamme viedä ulos ruuat ja nauttia upouuden aurinkovarjon alla lounaan tai päivällisen. Ah! ;)

Kanatortilla cokiksen kera. Ah, miten ihana olla aikuinen!

Merellinen sunnuntai

Huomaan etten ole muutamaan viikkoon jaksanut kiinnostua sisustuksellisista seikoista, saatikka koristetyynyjeni sekasotkusta sohvalla. Yksi keväinen, lähes kesäinen päivä (tänään) ja löysin itseni taiteilemasta kukka-asetelmia ja miettimästä uusia kesäverhoja, istutuksia pihalle, pihatuolien päällysteitä, aurinkovarjon väriä, tytön uimapukua sekä suunnittelemasta kesän viikonloppu- ja lomareissuja.

Innostus hiipi pihatöiden lomassa aamulla. Saimme koiran tassukarvat trimmattua valmiiksi, haravoitua, harjattua ja tyttökin ehti pihamaalla tehdyn seikkailuretken tuloksena tömpsähtää naama edellä kukkapuskaan. Komean huudon saattelemana. Hän on mahdoton vahdittava koko ajan -jopa neljälle silmäparille - mutta tästä(kään) ei koitunut kyyneliä vakavampaa. Hän ei vieläkään kävele vaan mönkii pihalla eteenpäin mutta saa silti aikaan aikamoista tuhoa niin itselleen kuin ympäristölleen.

Vietimme tänään merellisen päivän. Kävimme venesatamassa nuuskimassa meren tuoksuja ja haaveilemassa veneilystä. Mies on veneillyt koko ikänsä, hän on taitava merenkävijä ja innostavaa seuraa tällaiselle tietämättömälle ihmiselle kuin minä. Olin ennen järvi-ihminen mutta miehen vaikutuksen seurauksena merestä on tullut minulle entistä tärkeämpi. Siinä on sitä voimaa ja salaperäisyyttä jota ei järvestä saa. Kunnioitan ja jopa pelkään vettä mutta se kiehtoo suunnattomasti. Voisin valokuvata sitä tuntikausia. Haluan että tyttö tottuu veteen ja ettei hänestä tule tällaista arkajalkaa kuin minusta ;) Merinäköalaan meillä ei varaa ole mutta kiitän onneani että asumme sen läheisyydessä.

Koira sai paniikkokohtauksen laiturilla kun laumanjohtaja erkani laumasta ja käveli laiturin nokkaan ihailemaan maisemia tytön kanssa. Hän seisoi tassukarvat täristen tuulessa ja uikutti. Rentoutui vasta kun olimme kaikki koolla. Jos menee veteen koiran kanssa, yrittää tämä ensimmäisenä pelastaa sinut. Ihmettelen tätä ominaisuutta koirassa - ja rakastan. Oma kultainen pelastusrenkaani.

Meren läheisyydestä ja raikkaasta ilmasta sai taas ihan uutta voimaa viikkoon ja miehen pitkiin iltavuoroihin. Vaikka tuuli oli vielä kolkko, aurinko porotti lämpimästi ja tuntuu että talven kalpeuskin alkaa pikkuhiljaa väistymään kasvoilta - olen ulkoillut paljon ja ensimmäiset kesakotkin on havaittavissa nenänpäällä! Olen aina ollut niihin hieman viehtynyt. Kiitos äidin puolen punapigmentin :)

Viikon kuulumiset

Hoen ärsyttävyyteen asti sitä kuinka en ole ehtinyt bloggailla ja syyllistyn siihen tämänkin postauksen alkumetreillä. En ole siis ehtinyt bloggailemaan ;)

Aika on hurahtanut, se kipittää kuin tuhatjalkainen ja päivän tunnit kuluvat kepeästi tytön perässä juosten, leikkien, loikoillen, kotitöitä silmälläpitäen, ruokalistoja suunnitellen ja yhden noutajan hyvinvoinnista huolehtien. Vietän parhaimmillaan pari tuntia koiran kanssa lenkillä päivittäin, illat pyhitän sohvan pohjalla röhnötykseen ja tytön päiväunien ajan olen torkkunut itsekin, lueskellut tai muuten vain nollannut, joten olen bloggaillut lähinnä unissani. Viime aikoina on ollut tosiaan kiirettä - mutta hyvää kiirettä! Olemme nähneet kavereita, käyneet muskarissa ja eilen sain melko harvinaislaatuisen hetken täysin itselleni.

Se ei ole kakkaa vaan puunkappaleita joita koirat järsivät mielellään ;)

Lähdin jo yhden jälkeen ihan Helsingin keskustaan asti (jossa en ole käynyt varmaan yli vuoteen) tarkoituksena kierrellä kaupoissa ennenkuin näkisin ystäväni italialaisessa ravintolassa kahdenkeskisen päivällisen merkeissä. Ylellisyyttä! Nautin jalkani rakoille siitä ihmisvilinästä ja huomasin että olenhan kuin sammakko vedessä (?) jopa siellä tungokseen asti ähelletyillä, pahamaineisilla Hulluilla päivillä, joihon ihan ilkikurisuuttani tungin itseni kello 16 iltapäivällä.

Asumme niin väljästi täällä maalla että halusin mennä sinne töpeksittäväksi ja tuupittavaksi ja katsella kuinka ihmiset tappelivat desginer vaatteista ja ryppyvoiteista ;) En ostanut mitään, sitä jonottamista en olisi kestänyt mutta katselin ihmisten villiä ostoshuumaa virnistys kasvoillani. Ja sain mitä halusin, korvat humisivat ja silmissä vilisi kun pääsin sieltä pois. Oli mukava kävellä kirpeässä kevätsäässä ravintolaan Katajanokan tuntumaan yhdessä mitä mainioimman seuran kera ja nauttia olostani. Ruoka oli taivaallista, seura parasta mahdollista ja olin kotona vasta yhdeksän aikaan. Tyttö oli nukkumassa eikä ollut kuulemma kaivannut äitiään lainkaan. Hieno juttu vaikka pikkiriikkinen osa minua vähän hymähtääkin pettyneesti ;)

Mitään kulutusjuhlaa ei eilen vietetty vaikka piipahdin Polarn o.Pyretin, Pikkuväen ja Bebesin kaupoissa mutta hinnat saivat minut haukkomaan henkeäni joten luikin turvallisemmille vesille eli Name it kauppaan. Sieltä löytyi legginsejä ja yökkäreitä todella reiluun hintaa, suosittelen! En ole tosin ollut ihan täysin tyytyväinen Name it merkin vaatteisiin aiemmin mutta tämä koskee vain bodeja. Ne ovat kulahtaneet kaula-aukosta nopeasti joten bodeja en tältä merkiltä enää uskalla ostaa. Yökkäriä käytetään niin vähän ja huomaamattoman ajan, että sen ei tarvitsekaan omata täydellistä istuvuutta ja legginsit ovat mielestäni kestäneet ihan hyvin.

Kuvia asuista ei ole kun pyöräytin ne jo pesukoneessa ja nyt ne riippuvat märkinä kuivaustelineellä ;)

Hieno viikko takana siis! Edes perjantain sade ei haittaa. Olen tässä luonnostellut postausta siitä miten meillä syödään nykyään joten sitä on luvassa joskus myöhemmin. Tällä tahdilla en uskalla luvata millon ;)

Hyvää viikonloppua toverit! Ja oli muuten hienoa huomata että täällä on kuitenkin käyty ja lukijoitakin ilmestynyt hiljaisuudesta huolimatta. Tervetuloa! :)

PS: Kuvat ovat pääsiäisen ajoilta kun olimme käymässä miehen vanhempien luona. Eivät liity aiheeseen mitenkään (aika kaukana aiheesta kun puhutaan taaperon vaatteista ja näytetään kahta leikkivää! koiraa) mutta henkilökohtaisesti, harvoin pidän itse kuvattomista postauksista joten ajattelin tätä kevään iloittelua laittaa tähän :) Huolimatta yök, tuosta lumesta.

Olen kuvannut hyvin vähän ja nytkin akku on loppumaisillaan (seistä nököttänyt hyllyllä hyljättynä). Koska kaipaan valokuvausta niin otan hieman ryhtiä tähän hommaan! ;)

Ihanan karmea vauvavuosi ja puolikas

Teen upealle kevätpäivälle aikamoiset oharit kun suljin kaihtimet, laitoin musiikin soimaan korviin ja istuin kirjoittamaan. Tämä tosin vain tytön päiväunien ajan. Olen vielä tämän päivän "yh-äitinä" ja olen odottanut tätä pikkuruista helmeä, omaa aikaani jo puoli kymmenestä lähtien. Päiväunien jälkeen heitetään tytön kanssa arskat nenille ja lähdetään ulos mahdollisimman pitkäksi aikaa. Ikkunasta olen laittanut merkille kuinka kevät on taas villinnyt ihmiset; teinipoika kulki t-paidassa talomme ohi (hormonit lämmittää!) ja naapurin keski-ikäinen setä kurvaili avoautollaan pihamaalla (mielestäni hän näyttää aika spedeltä sen kyydissä, mutta olkoon se vain minun hiljainen mielipiteeni ;). Laitoin minäkin kevään ensimmäisen lakanan ulos kuivumaan. Odotan jo sitä huumaavaa tuoksua!

Olen taas aamun pähkäilly vauvavuoden ihanuutta ja kurjuutta kaiken sen legopalikoiden rakentamisen ja loruleikkien ohessa. Jostain syystä viime aikoina korvasi ovat höristyneet muiden äitien ihanan rehellisille mielipiteille vauvavuodesta, lähinnä siitä 0-6 kuukaudesta.

Olen yllättynyt kuinka moni on kokenut juurikin ne ensimmäiset kuusi kuukautta kaikista raskaimpana aikana. Olen hätkähtänyt uteliaisuudesta kun kommentit ovat vaihdelleet lähestulkoon kurjuudesta kärsimykseen. "Olin nääntynyt ensimmäisen puoli vuotta", "Jos olisin tiennyt että se on sellaista, en olisi halunnut lapsia", "Se oli yhtä helvettiä", "Se oli elämäni rankinta aikaa". Toki sieltä löydetään ne kultahiput mutta mielipidettä ei kukaan tuntemani ihminen ole vaihtanut. Vauvavuosi tai sen puolikas on koettu pääsääntöisesti raskaana ja uuvuttavana ja moni on sanonut että elämä alkoi vasta kun lapsi oppi kävelemään tai täytti vuoden. Surullista sinänsä kun vuoden jälkeen moni jo palaakin työelämään mutta ymmärrettävää. Leimaahan sitä aikaa aikamoinen epävarmuus ja muutos. Kieltämättä vauva kyllä heittää elämässä kaiken ylösalaisin, ei siihen oikein taida osata varautua lukemalla neuvolan ohjekirjasia, vai? ;)

Minusta tämä on vain puhtaasti mielenkiintoista, jokainen kokekoon nämä tietyllä tapaa arat ja vaiherikkaat kuukaudet omalla tavallaan. Tunnen itseni vain porukan mustaksi lampaaksi, melkein petturiksi kun muut selittävät suu vaahdossa vauavuoden kurjuutta. Minusta ensimmäiset puoli vuotta olivat leppoisia ja helppoja. Minut on tosin myös päästetty helpolla, meidän outolintu, varsinainen uninalle tytöksi ei valvoskellut öitä 3,5 kuukauden jälkeen joten en koskaan kärsinyt univeloista. Kompastuskivi oli päiväunet joita opittiin kunnolla nukkumaan vasta siinä 9 kuukauden korvilla. Jossain vaiheessa kärsin täydellisestä oman ajan puutteesta ;)

Tällä hetkellä tyttö vaatii sataprosenttisen huomio(ni) kun huomaan häntä kismittävän tuo oma kävelytaidottomuus. Tilanne on lähes sama kuin silloin kun opeteltiin konttaamaan enkä saanut mennä toiseen huoneeseenkaan ilman järjettömiä protestihuutoja. Se oli rankkaa aikaa. Tyttö lähti liikkumaan melko myöhään ja siinä kesti kauan kunnes hän pääsi liikkeelle. Nyt konttaamalla ei päästä tarpeeksi nopeasti, jalat olisi kiva saada alle mutta vielä ne eivät kanna tarpeeksi nopeasti, tarpeeksi kauas tai ylipäätään tarpeeksi. Tuloksena raivarit joita ilmenee nykyään monet päivässä.

Tänään häivähti mielessä se suloinen pieni pullukka joka ähelsi leikkimatolla ja sai iloa hilpeästi pörisevistä leikkikavereista niin että sain kävästä pikasuihkussa, suhasta ripsarit silmään tai juoda aamukahvin, joka vain asetettiin vaunuihin sen kymmenkiloisen, selkä kaarella raivoaan uhkuvan taaperon sijaan ja joka katseli sinun ilmeitäsi ujo pieni hymy kasvoilla sen legopalikoita viskelevän, esiuhman suossa kärvistelevän jälkikasvumme sijaan (kyllä, meillä eletään välillä sangen haasteellisia aikoja). Sanoin miehelle että voisin yhdeksi päiväksi ottaa tuon ajan takaisin, palata hetkeksi niihin kuuman hiostaviin kesäpäiviin kun kuljit maitoläiskät rinnuksilla jossain autuaan harmonisessa imetyshormonitilassa.

Joskus taas huomaan ajattelevani sellaista varsamaisen hoikkaa, hiukset pitkällä ponihännällä hyppelehtivää nuorta tyttöä ja hymyilen miettiessäni miltä tämä, vielä tällä hetkellä pulleat posket omaava tyttäreni näyttää viiden vuoden päästä. En malta odottaa sitä(kään).

Vaikka tiedän että vauvavuosi on vielä toivottavasti edessä, tiedän myös ettei se koskaan tule olemaan samanlaista kuin esikoiseni kanssa. En tuijottele kesätuulessa hulmuavia oksanlatvoja kun makaan sängyllä ja imetän sulassa sovussa pientä vauvaa vaan luultavasti karjun sängyn pohjalta kieltoja ja yritän suojata kuopukseni korvia melulta. Voi olla että minulla on aika karu kuva kahden lapsen taloudesta mutta toisaalta, kuvani oli karu myös tyttöä odottaessani. Sain niin paljon varoituksia siitä kuinka rankkaa se on ja kuinka kuluttavaa, kuinka paljosta joudut luopumaan että yllätyin positiivisesti siitä kuinka nautittavaa ja helppoakin se aika ajoin oli. Pessimisti ei pety ;)

Kuvat ah niin ihanan puolikkaan vauvavuoden ajalta. En palaisi näihin päiviin pidemmäksi aikaa kuin siksi yhdeksi päiväksi mutta tykkään muistella niitä usein. Kuvia selaillaan silloin tällöin ja usein laatikoita siivotessani käteen osuu jokin tytön alkuaikojen lempilelu. Eilen mies löysi tytön vanhan, hänen niitä ensimmäisiä lelujaan joka pörisee ja pärisee, kun narusta vetää. Ojensimme sen työlle ja hän katseli sitä hetken ja viskasi pois. Minua hymyilytti. Huspois vauvamuotit ja höpinät, hei täällä kasvetaan! ;)

13. päivä

Meillä ei laskeuduttu arkeen vaan meillä mätkähdettiin siihen. Miehen melkein kahden kuukauden pituinen isäkuukausi loppui ja minulla alkoi tänään arki, kun muut tuulettavat TGIF ja huokaisevat helpotuksesta työviikon päätteeksi. Miehellä ei tosiaan ole pehmeää laskua työhön vaan hän on koko viikonlopun töissä, ja luonnollisesti ensi viikonkin ihan normaalisti.

Kumma kyllä, tämä sateinen perjantai sopii mielialaan. Olenko jossain pienen kevätmasennuksen kourissa? Voi olla. Blogin päivittäminen ei ole kiinnostanut päiväkausiin (paitsi nyt kun saan valittaa), lähinnä minua on ärsyttänyt koko blogger ja olenkin pitänyt vähän hajurakoa.

Kaiken lisäksi tytöllä on joku omituinen "äiti-kausi", hän huutaa äitiä miehen sylissä, rimpuilee ja kynsii minkä ehtii jotta pääsee minun syliini, ei viihdy sekuntiakaan yksin ja nukkuu huonosti. Itse olen kärttyisä ja äreä, juuri sopivasti tämän "yh-viikonlopun" kynnyksellä. Voisin ilman sen kummempia omantunnon tuskia ojentaa tytön vaikka äidilleni ja sanoa että pidä hyvänäsi, minä lähden shoppailemaan. Jos olisi rahaa tämän pitkän, kituuttavan isäkuukauden jälkeen. Nousen taivaisiin kun tulomme tasaantuvat ja saan mennä ostamaan vaikka Hennesin 9,95€ maksavan, jo valmiiksi venyneen ja nuppaantuneen topin. Tällä hetkellä minulle tosin kelpaisi viikonloppu kylpylässä, kaikkine hoitoineen ja rajaton määrä summaa jonka saisin törsätä ihan mihin vaan, ilman mitään materiaalisyyllisyyttä. Jos näin maltillisesti ajatellaan ;) Pieni kahdenkeskinen parisuhde-aikakaan ei tekisi ollenkaan pahaa.

En usko Perjantai 13. päivä "taikaan"  mutta viime yön huutokonserttien ja kitinöitten jälkeen pieni osa minussa alkaa uskomaan että jotain pahaa karmaa tässä päivässä on. Aamun tuomio; flunssa tytöllä ja nenä joka vuotaa solkenaan. Ei muuta kuin nessut esiin ja kuinkas ollakkaan; äidinkin kurkkua kutittaa. Loistava päätös tälle viikolle. Odotin tämänpäiväistä muskaria ja huomisia muskarikaverin yksivuotissynttäreitä kuin kuuta nousevaa mutta luonnollisesti joudumme molemmat perumaan. Pakenen vanhempieni luokse ainakin yhdeksi yöksi jos siellä saisin käydä ainakin muutaman pitkän lenkin metsässä, yksin ja kaksin koiran kanssa, luonnon rauhassa.

Kaiken lisäksi pistin trimmaajan taidot koetukselle eilen ja tulos oli hieman epätasainen kultainennoutaja karvoitukseltaan. Mies sanoi että koira näyttää ihan kaljulta ja taisi tuo minuakin mulkaista aika pahasti muutamaan otteeseen kun hänen arvokkaat kultaiset haivenensa lensivät kevättuulen mukana. Saisin varmaan kauhunkiljahduksia aikaan kasvattajien keskuudessa mutta tehty mikä tehty. Ainakin on muutama karva vähemmän mihin ne multapaakut voivat tarttua.

Viikon parhaus tupsahti kuitenkin postilaatikkoon kun yhteenlasketut veronpalautuksemme saivat suuni loksahtamaan auki, sen verran mukavista summista puhutaan. On kiva tietää että tällainen pesämuna odottaa joulukuussa. Varsinkin kun auton huollosta mätkähti mukava lasku. Tänään. Perjantai 13. päivä.

Alla muutama kuva viikolta. On meillä ollut ihanaakin, älkää käsittäkö väärin. Viimeaikaiset fiilikset kulminoituvat lähinnä tähän viikkoon. Suuntahan tässä ei ole muuta kuin ylöspäin ja vaikka kaikki kärsivällisyyteni on laitettu koetukselle, tyttö kuitenkin syö hyvin (jee!) ja jos ei satu itkemään ja karjumaan kurkku suorana, selkä kaarella, niin hänen kanssaan on vallan ihastuttava olla ;)

Keväinen pihamme antaa voimia, niin paljon kuin siinä onkin vielä työtä. Ajattelen lähes päivittäin sitä ihanaa kukkamerta jonka saan pian istuttaa ja kierrellä sitten lämpimänä kesäiltana niitä ihastelemassa ja kastelemassa. Näin ollaan muuttuttu siitä kerrostalossa asuvasta, kaikki kukat parvekkeelleen tappavasta ihmisestä tällaiseksi luonnon helmassa viihtyväksi viherpeukaloksi. En olisi sitä koskaan uskonut vaikka olen kasvanut aika maalla, omakotitalossa. Nyt en osaisi enää kuvitella asuvani missään muualla.

Toivon kaikille lukijoilleni mitä mainiointa viikonloppua! Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt minun normaalista poikkeavaa, negatiivissävyisestä tekstiäni. Joskus ei vaan jaksa olla niin happy! ;)

Tossutellen kesään

Haluan kesäksi uudet tennarit. Ei mitkään juoksulenkkarit jotka tälläkin hetkellä homehtuvat tuulikaapissa vaan sellaiset citytennarit joihin ei sitten maalailla koiran tassunjälkiä sillä "hups" - meiningillä. Viime vuosina olen himoinnut kiilakorkokorkokenkiä (ja niin teen yhäkin) joskin selkeästi tämä villitys on hiipumassa. Viime kesän hiihdin sellaisissa tennarin näköisissä avokkaissa ja epäilen että tämä kesä tulee jäljittelemään sitä samaa varvassandaali/tennari/ballerina linjaa kuin pari edellistä kesää. Terassille (?) voi sitten laittaa jotain juhlavampaa.

Tennarit tulee olemaan niinkin ainutlaatuinen valinta kuin Converset. Googlettelin tennareita ja kauhistuin sitä valinnanvaraa! Varrella vai ilman vartta? Valkoiset vai värilliset (ihan jotain räikeänvihreitä en olisi valmis ostamaan mutta harmaa tai nuden värinen vielä menisi). Tästä tulee vaikeaa.

Kaikki kengät täältä

Myönnän, olen ollut hieman kenkäfriikki tosin olosuhteiden pakosta on törsäilyjä vähennetty aika rankalla kädellä. Kokopäivätöissä ollessani saatoin ostaa kesässä useat parit kenkiä. Onneksi suurin osa on säilynyt hyväkuntoisina mutta karu tosiasia on myös se että kengänkokoni on hieman kasvanut synnytyksen jälkeen (ennen 38, nyt melkeinpä joka kengän kohdalla 39). Toivotaan etten kasvattele toisen odotuksessa jotain 40 koon lapiota! Harmittaahan se mutta onneksi muutamat ehdottomat lempparini menevät vielä jalkaan ja niillä pystyy jopa kävelemään.

Muuten aika ja arki menee niin vauhdilla että hyvä että ehdin blogissa piipahtaa. En ole ehtinyt kommentoidakaan läheskään niin paljon kuin haluaisin ja tuntuu että muutama blogia en ole ehtinyt lukea moneen viikkoon tai kuukauteen! Illalla sängyssä tulee sitten selailtua ainakin ne ehdottomat lempiblogit. Täällä siis ollaan vaikka hyvin hiljaisissa merkeissä! :)

PS. Tällä hetkellä voitolla ovat kahdet ylimmäiset tennarit. Mutta varrella vai ilman? Siinäpä pulma.